Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään, vaikka tunsivat, — tai kuvittelivat tuntevansa, — asiat samalla tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi. Eräänä iltana kysyi hän leskeltä:
— Pidättekö te musiikista?
— En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä ymmärrä yhtään mitään.
Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.
— En. — Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.
Christophe tarjosi hänelle omiaan.
— Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.
— Ei vakavia, — ellei rouva tahtonut. Runoutta.
— Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.
— Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.