Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan… Siihen päivä jo loppui… Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin ollakseen tekemättä mitään…
— Eikö teille tule ikävä?
— Ei koskaan.
— Vaikka ette teekään mitään?
— Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää tehdä jotain.
He katsoivat toisiinsa nauraen.
— Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla tekemättä jotain.
— Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.
— Olen viime päivinä oppinut.
— Opitte kyllä, kun aika tulee.