Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina. Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.
Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä tötterön namusia.
Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt. Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen. Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan nappivarastoja.
— Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää katsoko, kaikki on nurin narin…
Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:
— En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan. Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.
— Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?
— No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä hävetti kuitenkin hiukan.
— On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen päivästä päivään… Mutta huomenna minä sen varmasti teen.
— Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.