Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.
He pakisivat sitten edelleen.
— Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö menekään Liisin luo?
— En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat järjestyksessä.
— Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää odottako niin kauan!
Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:
— Antakaa minun hakea, eikö niin?
Sabina juoksi hänen luokseen estämään:
— Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä ole…
— Lyönpä vetoa, että teillä on.