— Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen asemassaan.
— Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.
— Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.
— Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.
— Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista imarreltu.
— Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi nopeasti puheen muualle.
— Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa rauhassa nauttia puutarhassa.
— Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat toisiinsa.
— Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut… ei tiedä enää, missä onkaan…
— Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun tekisi mieleni hänet kuristaa!