— Avatkaa!
Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta, jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä mennä vuoteeseensa…
Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia… He palasivat jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen…
Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä aamuna.
Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän itsekin oli kuin mikä aave.
Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä. Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä. He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen, hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat: he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston, jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian. Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista; vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut, mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; — ja häpeä, että hän oli tarjoutunut… tarjoutunut antautumatta kuitenkaan.
Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen, jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään.
Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla, viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan, paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko, hellyys?… Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää hyvyyttä, — hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon rauha välillämme…" Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"… He katsoivat vaieten toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia, oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu. Christophe kysyi:
— Kuinka te voitte?
Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa jälleen.