— Minulla on kylmä.
Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan. Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan. Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin, siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut.
Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei; hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa — (vai oliko se ainoastaan tulen hohdetta?) — ja Christophe näki, että Sabina oli tyytyväinen.
Suloinen ilta… Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä. Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi, ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea, ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan koettaa.
Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa. Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään. Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä, seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin…
Hän tyrmistyi… Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma. Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen. Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa, rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota rakastaa?…
Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista.
Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon paasilla, väristen vilusta.
Niin he pelkäsivät… kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?… He eivät tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat toisilleen syliään, — Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana, ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, — Sabina kutsuen häntä, odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut… Ja kun Christophe viimein aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan eteen.
Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin.
Hän rukoili huulet avaimen reiässä: