Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä. He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä, kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä; melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella: niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta; mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi hän hänelle koko ajatuksensakin.

Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa. Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä.

Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa, lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle. Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma, kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä, oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta. Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä: moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään.

Ruokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan, vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään. Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi, ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit. Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista, ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi, ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin.

Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan, koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät; eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät toistensa seuraan.

Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri.

He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!… Sinä, jota rakastan, sinä… olitpa ken tahansa!…"

Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei liikahtanut, hän näytti kärsivän, — kärsineeltä, — kuolleelta. Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä:

— Oletteko sairas?

Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi: