Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä, että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta.
Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, — ja nainenhan on paljoa etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin hyvääkin, — neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin kautta rantain.
Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin.
Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa, joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen hyvyytensä.
Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille, että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa velvollisuuttaan!
Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä, joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava, kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita, palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin rutolta!…
Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut missään kohdin myötä. — Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa. Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli katkerasti.
Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille.
Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä; mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa.
Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa, varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin, pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo; ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?… Jos vielä olisi ollut aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt…