Rosaa itketti:

— Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän.

Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi; ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli. Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan. Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin. Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan, virkkaen kuivasti hyvää yötä.

Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään, mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema.

Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä. Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin? Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin, Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, — ja alkoi kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään, sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään. Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa vielä toisinakin päivinä.

Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä.

Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen hänellä oli omissaan.

Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi, että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia.

Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen.

Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä, kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa, soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä… Ah, sellaista tuskaa!… Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana kuin hänen omaansa!… Hänen muotonsa!… Mitä hän oli tehnyt, että hänelle oli luotu sellainen?… Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä! Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!… Hän oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan; ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa nousi moista vastaan… Ei, sellainen oli vääryyttä!… Miksi tämä ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?… Ja miksikä Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen…? Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs, välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään… Ja sellainen miellytti… miellytti Christophea!… Christophea, joka oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea, jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli jo liian väärää! Ja se oli typerää!… Eikö Christophe sitä nähnyt? — Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt. Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen rakastamansa ihmisen kimppuun.