He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät. Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle. Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä… Sabina sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään… Christophe meni huoneeseensa…
Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja avaavan hänelle käsiään.
Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi huoneeseensa, luullen nähneensä unta.
Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on. Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin. Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista.
Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla. Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan, oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia.
Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen. Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä. Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois.
— Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa.
— No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi
Christophe kuivasti.
Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi:
— Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha, niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan!