— Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä.
Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo vastannut.
— Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen päivän päästä.
Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian leikiksi:
— Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte.
— Nukun, vastasi Sabina.
Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi.
— Christophe!… sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen puoleensa.
Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa:
— Jääkää! Älkää lähtekö!…