Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää, miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle:

— Minä jään…

Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen, — ja katosi.

Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan.

Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan: hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai näkemiin; — sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi. Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit… Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, — jopa tuottaa hänelle hiukan tuskaakin… Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan.

Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja. Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää ajatellut.

Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran, viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut. Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui. Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa.

Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut. Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin… Rakastettiinko? Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä? Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he olivat siten hukanneet!… Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä, jonkinlainen hätä ja ahdistus… Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh, sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!…

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut. Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi pihaan Rosan luo. — Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi!

Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön. Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään, vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa vastaamaankin, — Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta, että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, — niin vaikeni Rosa kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan. Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe huomasi sen ja kysyi: