— Sabina! Rosa itki:
— On kuollut.
Christophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa, hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön.
Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä ja itki.
Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän:
— Se ei ole totta!
Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä.
Rosa kohotti päätänsä:
— Christophe! sanoi hän.
Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa kumartui sanomaan hänelle: