— Christophe!… Äiti tulee!… Christophe kohottausi ylös:
— Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee.
Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet, ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli. Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä, äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä, ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä hänen ympärilleen.
— Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin:
— Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten:
— Älä sano niin, Christophe.
— Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää… en voi elää enää… Mitä toimittaa elää?
— Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan…
— Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin vain häntä, vain häntä!
Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää. Rosa itki hillittömästi.