Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla tappaa tahi luo uudeksi, — vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen, pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä viimeiseen saakka… Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä, hiljaista sankaruutta!… Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden parhain mehu.
Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa vihollista kuin ne seikat, jotka ovat — ei suinkaan jotain pahaa (sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita. Sielun suurin surma on ajan kulutus.
Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse. Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä, jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, — mitä tahansa: elämää, — ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää, etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan; ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, — toiset vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, — toiset suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, — hävittämään kaikkea, mikä elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja ja suuria ajatuksia, — ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan halvoiksi, — ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. — Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.
Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi häneltä leikillään:
— Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan:
— Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen musiikkimies aina.
— Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä.
Aada vihasi tuota musiikkia, — sitä enemmän, kun hän ei siitä ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä, nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla, niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää, viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi petollisesti:
— Rakastatko sinä minua?
— Rakastan.