Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.
Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä, joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta, joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken. Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa; ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle, mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä. Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä; ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt. Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen levottomuus johtunut hänestä itsestään. — Ja hän tiesi, mistä päin se oli sukuisin.
Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.
Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.
Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään, ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista skandaali.
Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita, ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen; että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän kielsi rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän kielsi; ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!
Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi poikanulikan opettaa itseään, — vieläpä omassa talossaan. — Hän kohteli Christophea loukkaavasti.
Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet huoneeseen, — paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.
Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia, ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen, joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus, metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys, jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta: kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään paheen inhimillisemmältä kuin hyveen.
Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin ihmiset, joista hän puhui.