Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää, minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi. Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa. Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä; jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He itkivät yhdessä rakkaudesta.

Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien määrittelemätön runous. — Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen, jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet ennen heitä… heissä…?… He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta, sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä, silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina, hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden, kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa… Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta, mystillistä ja uupuvaa hymyä… Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on auringon aamuinen ateria.

Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.

Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua, hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut, sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään. Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli loukkautunut yleisön julkeista loruista.

Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe. Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta. Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, — varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se, joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, — (onhan näet selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa tai murhata). — Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan. He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä hänellä oli sydämellään.

Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia toiveita — (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi… sillä hän toivoi aina!). — Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli tuskista katkerin… julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti, ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti; ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki… Mutta että Christophe kohta sen jälkeen rakasti toista, — ja minkälaista toista! — Se oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi Sabinan unhottamista… Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta, ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta. Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle anteeksi, ei ollut antava milloinkaan.

Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) — Christophe olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä syillä luotaan. — Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.

Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.

— Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?…

Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!… Ei, hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti — (Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa, jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään, rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja tekevät sydämet suuremmiksi.