— Ei suinkaan.
— Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
— Ei ole tapahtunut mitään.
Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään kummastelevankaan.
Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin, mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin tai Thiergarteniin, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut — (hän oli luopunut jollakin tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.
Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle; Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa, heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin, häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä: he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!
Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä, mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään: Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista naisellisuuden arvoitusta — joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille, jotka etsivät siitä järkeä.
Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa; Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt. Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet, vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä. Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, — ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine avuineen ja vikoineen.
Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta, nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska, aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää — (ja eikö sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin, jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) — niin, vaikka Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä. Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan, hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi. Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta, mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään, ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin: silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei, auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia, joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita, hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa, joka oli: "ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."
Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo, remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja, ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, — tahtomatta sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta, uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, — kuka tahansa, — tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi, elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi, ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. — Ja sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi. Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta. Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut mieleistä, — ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, — niinkuin aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.