Siitä kun Eulerin ukko oli ollut, oli niin kauan ja hän oli ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja kappaleita, — niitä oli kolme neljä, — toiset sangen kauniita, toiset hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet. Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan, vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin, jossa ei ole melodiaa". — Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä modernista musiikista.

Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot, jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa, ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä tai ilvehtijöitä.

Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, — siksi, ettei hän sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan, johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä.

Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja, pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla. Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä, jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, — ja kompastuttava. Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin, niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin, jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili, mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa; ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä. Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, — se oli pieni, matala huone pihan puolella, — tukki tarkoin ikkunansa ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi. Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa, jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä, kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat!

Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan.

Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä, mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa, hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia. He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta. Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta?

Christophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä — kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta, onko Jumala olemassa vai ei!… Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään, hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan, mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi. Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina, jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa, vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan ajattelevat). — Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve, joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko hän, vai eikö hän uskonut?… Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin.

Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä. Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä, ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä tavalla…" Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta.

Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille; mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä, joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että Jumala häntä valaisisi. — Christophe lähti papin luota nöyryytettynä ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä, että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä; mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma yhdenvertainen.

Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi. Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti, että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina, mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa.