Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen, joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui.
— Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten?
— Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies!
Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat:
— Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta.
— Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe.
Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu, kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui heidän vieressään suljetun portin takana.
Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin, kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin surua. Hän kysyi huokaisten:
— Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä?
— Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä ole surullista ja rumaa?