— On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.
— Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän.
— Tuo vähä, se on minulle vielä paljon.
— Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa?
Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa itselleen, että se oli viisautta.
— Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti.
— Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että sitten seuraa koko iäisyys.
— Te olette siis varma tuosta iäisyydestä?
— Tietysti.
Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että
Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka
innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut
Leonhardia Jumalan luokse.