Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten, että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin, evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen. Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain teeskenteli vapaa-ajattelijaa — (Leonhard ei voinut kuvitella, että ihminen voisi olla sitä tosissaan). — Leonhard ei siis menettänyt rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua, sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla, että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia.
Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn uskottomien kanssa, — varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.
Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!… Niin niin, kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta, joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan…
Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa: mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista, kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden. Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan. Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin: rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää maailman asioita Jumalan tykönä.
Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden. Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, — että se aiheutui eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta… (Mutta kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)… Mutta enimmissä ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin häpäistävän!…
Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua, nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin…
Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään: "Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut. Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi…
Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon; tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen; viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille. Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi, ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli, kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen, talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa…
Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan, heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen… Hän ei tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut…
Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni. Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää.