Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan. Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen kuin sekin. Hän ajatteli:
— Minä herään niinkuin sekin.
Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä
seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon.
Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä.
Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi…
— Puhalla, puhalla!… Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!…
Minä tiedän kyllä, minne minä menen.