— Mitä te katselette?
Liikkumaton mies vastasi matalalla äänellä:
— Minä odotan.
— Mitä?
— Ylösnousemusta.
Christophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet kuin tulinen miekka.
Hän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin. Sekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa kuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia auringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti hämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli ympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää polkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä jättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata kasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut. Alimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon ylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui. Christophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti vaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien punertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta tyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin merenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja hiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste jo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti kulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili Christophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen yhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli menevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten lukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista kuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä ja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri aukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen elävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään. Mutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia kestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä kuuntelemaan…
Yhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi metsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen kohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka kulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja Christophen sydän värähtivät. Se oli airut…
Hiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni vapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän rauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto oli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan surun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei ainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, — virtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä oli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina niinkuin hänkin…
Yö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua jälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa hirmumyrskynä, — se oli Föhn, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla henkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, Föhn, joka sulattaa jään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen laakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren jyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen hirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja kuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut paukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti koko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen huonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään. Christophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti vuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen sielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!… Ilma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin asti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa, huutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin epäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili keskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa lattialle: