Kaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin, kun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin hän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos hän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa kaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen kirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi, tavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien kainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat niin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat lepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli saavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, — (tosiasiassa oli hän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut yhden taidekautensa inkarnatsioonin), — oli hän ilmaissut itseään sellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa ajatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn kehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen lauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin sitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän oli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä; järjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä ollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä siihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain.
Samalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt, vaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli aitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia taiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän ei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija, joka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja järkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla moraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään joskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin luova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi käytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut halveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen hän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen alimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa lahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen prostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan likinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää Pegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien yläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se on voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on se voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama; ja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla käytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät lyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on kuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä epäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin taidekin.
Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi, omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen; riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä, se kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai vähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään:
— Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, "maailman ja elämän kuvaamattoman arvoituksen", kuten Goethe sellaista kutsui, "demoonisten voimien" valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan, mutta jotka hänet kukistivat.
Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia. Tulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän raunioilla valtikoi uusi luova henki.
Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut, sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, — mutta pelastunut. Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.
Valkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin syksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle. Uusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen rauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän ymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken inhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa. Kukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos nukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa… ja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa, takaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että tahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka "flat ubi vult", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta, kuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan. Yhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn hedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja tuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen kuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu koskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi Haydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu polvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä… Vigila et ora. Valvokaat ja rukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää rakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa.
Kesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti Sveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan. Hän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein parhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli muuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja hänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle, että hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä soitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä uutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät liikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe hänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt näitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut hulluksi.
— Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin höllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin muotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki on kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä.
Christophe hymyili: