— Minä tarvitsen Davidin ja Davidin, joka osaa laulaa; en tarvitse kauniita Helenoita, sanoi Christophe.
Impressaario siveli hämillään nenäänsä:
— Se on ikävää, perin ikävää,… sanoi hän. Hän on mainio taiteilija… Sen voin vakuuttaa teille! Ehkei hän ole oikein kunnossa tänään. Teidän tulee vielä yrittää.
— Kernaasti, sanoi Christophe; mutta se on vain ajan hukkaa.
Hän jatkoi harjoitusta; mutta laulu vain huononi. Hänen oli vaikeata sietää sitä loppuun saakka. Hän kävi kärsimättömäksi; hänen huomautuksensa laulajattarelle, jotka aluksi olivat olleet kylmiä, mutta kohteliaita, muuttuivat kuiviksi ja teräviksi, huolimatta siitä, että laulajatar silminnähtävästi ponnisti voimiaan ollakseen hänelle mieliksi, ja huolimatta niistä silmäyksistä, joita hän loi häneen lumotakseen hänet. Impressaario keskeytti varovaisuuden vuoksi harjoituksen, kun kaikki näytti uhkaavan mennä myttyyn. Lieventääkseen sitä ikävää vaikutelmaa, jonka Christophe'in huomautukset olivat tehneet laulajattareen, liehui impressaario hänen ympärillään ja tuhlasi hänelle kömpelöitä kohteliaisuuksia. Christophe, joka seurasi tätä peliä, salaamatta kärsimättömyyttään, viittasi häntä käskevästi luokseen ja sanoi:
— Ei kannata tuhlata sanoja. Minä en tyydy tähän henkilöön. Se on harmillista, myönnän sen; mutta minä en ole häntä valinnut. Järjestäkää asia, miten parhaiten taidatte.
Impressaario kumarsi ikävystyneenä ja sanoi välinpitämättömästi:
— Minä en mahda mitään. Kääntykää hra Roussin'in puoleen.
— Mitä hra Roussin siitä piittaa? kysyi Christophe. En halua ikävystyttää häntä näillä asioilla.
— Eivät ne häntä ikävystytä, sanoi Sylvain Kohn iroonisesti.