— Aivan niin, ei tiedä ollenkaan. Eikä huonoin tapa tehdä hyvää ole tehdä sitä tietämättään. Hyvä ei ole tiede, se on teko. Ainoastaan neurasteenikot voivat väitellä siveydestä; ja ensimäinen siveyslaeista on se, ettei saa olla neurasteenikko. Peijakkaan saivartelijat! He ovat kuin raajarikkoja, jotka muka tahtoisivat opettaa minua kävelemään.
— Eivät he teille puhukaan. Tehän kyllä osaatte kävellä; mutta on niin paljon sellaisia, jotka eivät osaa.
— No hyvä, ryömikööt kuin pikku lapset neljin kontin, kunnes he oppivat sen itse. Mutta tärkeintä on, että he kulkevat, joko sitten neljin kontin tai kaksin.
Christophe harppaili Olivierin kamarissa seinästä toiseen, mahtuen pyörähtämään siinä parhaiksi nelisen askelta. Hän pysähtyi pianon ääreen, aukaisi sen, selaili nuottivihkoja, sipaisi koskettimia, ja sanoi:
— Soittakaa minulle jotain.
Olivier hätkähti:
— Minäkö, huudahti hän; johan nyt!
— M:me Roussin sanoi, että te olette hyvin musikaalinen. Kuulkaa, soittakaahan.
— Teidänkö kuullen? Oh, vajoaisin häpeästä maan alle.
Christophe purskahti nauruun tämän naiivin ja vilpittömästä sydämestä tulleen huudahduksen kuullessaan, ja myöskin Olivier naurahti hämillään.