— Vai on ranskalaisillakin se este? sanoi Christophe.
Olivier kieltäytyi yhä soittamasta:
— Mutta minkä tähden? Minkä tähden te sitä tahdotte?
— Sanon sen sitten kohta. Soittakaa nyt.
— Mitä sitten?
— Mitä vaan haluatte.
Olivier huokaisi, tuli ja istahti pianon ääreen, ja alistuen lauhkeasti uuden ystävänsä väkevän tahdon valtaan alkoi hän, pitkän aikaa epäröityään, soittaa Mozartin kaunista Adagiota h-mollissa. Ensin hänen sormensa vapisivat eivätkä jaksaneet käydä lujasti koskettimiin; sitten hän vähitellen tuli rohkeaksi; ja luullen ainoastaan kopioivansa Mozartin sanoja, hän avasikin tietämättään koko oman sielunsa. Musiikki on hyvin petollinen uskottu: se paljastaa jumaloitsijansa salaisimmatkin ajatukset toisille ihmisille, jotka niinikään sitä rakastavat. Mozartin jumalaisen Adagion takaa ei Christophe nyt huomannut Mozartin muotoa, vaan hän näki tämän hänelle vielä tuntemattoman uuden ystävänsä, joka kappaletta soitti: hän näki rakastettavan ja punastelevan Olivierin, hänen arkahermoisen ja puhtaan olemuksensa koko surumielisen kuulauden, hänen hellän hymynsä. Mutta kun Olivier pääsi melkein sävelmän loppuun, huippukohtaan, jossa tuskallisen rakkauden lauseke on kiihkeimmillään ja murtuu, esti voittamaton häveliäisyyden tunne soittajaa jatkamasta; hänen sormensa vaikenivat, ja ääni petti. Hän veti kätensä pois koskettimilta ja sanoi:
— En voi enää.
Christophe seisoi hänen takanaan, piti käsiään kahden puolen Olivieria, ja lopetti pianolla soittaen keskeytetyn lausekkeen; sitten hän virkkoi:
— Nyt tunnen teidän sielunne äänen.