Hän otti Olivieria molemmista käsistä, ja katsoi häntä kauan kasvoihin, ja viimein hän sanoi:
— Kuinka tämä on kummallista!… Olen nähnyt teidät jo ennen… Minä tunsin teidät niin hyvin jo kauan sitten!
Olivierin huulet vapisivat; hän oli jo vähällä puhua. Mutta hän olikin vaiti; Christophe katseli häntä vielä hetken, sitten hän hymyili hiljaa hänelle, ja lähti pois.
Christophe laskeusi alas portaita, ja hänen sydämessään säteili. Häntä vastaan tuli kaksi rumaa paitaressua, toinen kantaen leipää, toinen ruokaöljy-pulloa. Christophe nipisti heitä veitikkamaisesti poskesta. Hän hymyili nyrpeälle talonmiehelle. Kadulla kulkiessaan hän hyräili melkein kovaa. Sitten hän huomasi olevansa Luxembourgin puistossa. Hän heittäytyi loikomaan penkille puun siimekseen, ja sulki silmänsä. Ilma oli tyyni ja raskas; kävelijöitä liikkui vähän. Suihkulähteen kohina kuului epäselvästi vähän väliä katketen, ja joskus hiekan narina jonkun mennessä ohitse. Christophe tunsi, että häntä laiskotti huikeasti, hän kellotteli kuin sisilisko päiväpaisteessa; varjo oli jo kauan siirtynyt pois hänen kasvoiltaan; mutta hän ei viitsinyt itseään liikauttaakaan. Hänen ajatuksensa kiertelivät siellä täällä; hän ei koettanut niitä mihinkään kiinnittää; ne olivat pelkkää epämääräistä autuasta valoa. Luxembourgin kello löi; hän ei sitä kuunnellut; mutta hetken päästä tuli hänelle mieleen, että se oli lyönyt kaksitoista. Hän nousi ponnahtaen istualleen, huomasi, että hän oli laiskotellut kaksi tuntia, myöhästynyt Hechtin luota ja hukannut turhaan koko aamupuolen. Hän naurahti ja lähti vihellellen kotiin. Teki Rondon kaanon-muotoon erään kaupustelijan huudosta. Suruisetkin säveleet saivat hänessä riemuitsevan asun. Kulkiessaan kadulla erään silitysliikkeen ohitse vilkaisi hän, kuten muulloinkin, tuohon puotiin ja näki siellä pienen ja punatukkaisen silittäjätytön: hänen himmeä hipiänsä punotti nyt kuumuutta; hän puki paraikaa ylleen avonaisia liivejään, hoikat käsivarret melkein olkapäihin asti paljaina; tyttö loi Christopheen julkean silmäyksen, niinkuin aina tavallisestikin; mutta ensi kertaa luiskahti se katse irti Christophesta kiihoittamatta häntä. Christophe vain naurahti. Kun hän tuli huoneeseensa, huomasi hän, että hänen kaikki entiset mietteensä olivat haihtuneet. Hän nakkeli ympärilleen hattunsa, takkinsa ja liivinsä, sinne tänne; ja sitten hän ryhtyi työhön, sellaisella innolla kuin olisi aikonut valloittaa maailman. Hän otti käsiinsä sävellyspätkät, joita oli siellä täällä kaikkialla. Hänen ajatuksensa eivät olleet niissä; hän luki ainoastaan silmillään; muutaman minutin päästä vaipui hän samanlaiseen onnelliseen tylsyydentilaan kuin Luxembourgissa; hänen päätään huumasi, se oli kuin humaltunut. Pari kertaa hän huomasi tuon horroksensa ja koetti karistaa sen pois; mutta se ei onnistunut. Hän kirosi iloisesti, nousi paikaltaan ja meni ja painoi päänsä kylmään pesuvatiin. Se selvitti hiukan. Hän tuli takaisin pöytänsä ääreen, hiljaisena, epämääräinen hymy huulillaan. Hän haaveili:
— Mikä ero on tällä ja rakkaudella?
Vaistomaisesti oli hän lakannut puhumasta itsekseen ääneen, aivan kuin olisi hävennyt jotain. Hän kohautti hartioitaan:
— Ei ole kahta tapaa rakastaa… Tai, jos niitä onkin: on ainoastaan tapa rakastaa koko olemuksellaan, ja toinen, niiden, jotka eivät anna rakkaudelleen muuta kuin osan liiastaan. Jumala varjelkoon minua sellaisesta sydämen itaruudesta!
Hän keskeytti ajatuksensa, karttoi jonkinlaisen häveliäisyyden vuoksi kehitellä sitä. Kauan hän istui siinä hymyillen sisäisille unelmilleen. Hänen sydämensä hiljaisuus lauloi:
— Du bist mein, und nun ist das Meine meiner als jemals…
("Sinä olet minun, ja nyt on minuuteni enemmän minun kuin koskaan ennen…")