Hän otti nuottilehden, ja kirjoitti tyynesti siihen sen, mitä hänen sydämensä lauloi.

He päättivät vuokrata yhteisen huoneiston. Christophe tahtoi, että se oli hankittava heti, välittämättä siitä, että heiltä meni siten puolen kuukauden vuokra hukkaan. Olivier, joka oli järkevämpi, ehdotti, että odotettaisiin entisen vuokra-ajan loppua, vaikka hän halusikin muuttaa yhtä mielellään kuin Christophe. Christophe ei ymmärtänyt tällaisia laskelmia. Niinkuin monet muutkin ihmiset, joilla ei ole rahaa, ei hänkään surrut niiden pyörimistä. Hän luuli nyt, että Olivier oli vieläkin pahemmassa rahapulassa kuin hän itse. Ja kun hän eräänä päivänä oli näkevinään, että ystävä oli kovassa rahanpuutteessa, niin hän lähti yhtäkkiä hänen luotaan, ja tuli parin tunnin päästä takaisin ja paiskasi riemuiten pöytään muutamia viiden frangin seteleitä, jotka hän oli hankkinut ennakkomaksuna Hechtiltä. Olivier tuli punaiseksi, eikä ottanut rahoja. Christophe oli siitä niin harmissaan, että aikoi heittää rahat posetiiviukolle, joka soitti alhaalla pihalla. Olivier esti. Ja sitten Christophe lähti jälleen pois, näköjään loukkaantuneena, mutta oikeastaan vain raivoissaan itselleen, että hän oli muka ollut kömpelö ja siten estänyt ystävää ottamasta hänen apuaan. Ystävältä tuli kuitenkin kirje, sellainen, että se oli oikeaa palsamia hänen haavalleen. Olivier kirjoitti hänelle näet, ettei hän ollut voinut tätä puhua suullisesti, vaan nyt hän lausui olevansa ylen onnellinen siitä, että oli tutustunut Christopheen, ja liikutettu Christophen hyvyydestä häntä kohtaan. Christophe vastasi hänelle kirjeellä, joka huokui hellyyttä ja muistutti hassusti niitä kirjeitä, joita hän oli viisitoista-vuotiaana lähettänyt ystävälleen Otolle; se oli täynnä saksalaista Gemüthiä ja sekasotkua; siinä vilisi ranskalaisia ja saksalaisia sanansutkauksia; ja jotkut niistä olivat oikein sävelletyt ja nuoteilla merkityt.

Viimein pääsivät he yksiin asumaan. He olivat löytäneet kolmen kamarin ja keittiön huoneiston Montparnassen kaupunginkorttelissa, lähellä Denfertin toria, erään vanhan talon viidennessä kerroksessa; kaikki huoneet olivat sangen pieniä, ikkunat pikkuruiseen, korkeain muurien ympäröimään, neliskulmaiseen puutarhaan päin. Heidän kerroksestaan näki sitäpaitsi, sillä vastapäätä oleva muuri oli toisia matalampi, erääseen tuollaiseen suureen luostarin puutarhaan, joita on vielä paljon Parisissa, vaikka ne ovat kätkössä ja tuntemattomia. Puutarhan autioilla käytävillä ei yleensä näkynyt kävelijöitä. Vanhat puut, korkeammat ja tuuheammat kuin Luxembourgin, väreilivät auringonpaisteessa; linnut visersivät ja lauloivat; aamuisin kaikuivat kottaraisten huilut ja varpusten räiskyvä ja tahdikas soitto; ja kesäilloin kiirivät ilmoissa tervapääskysten huimaavat huudot, kun linnut leijailivat nuolina edestakaisin kultaisen taivaan alla. Mutta öisin kajahtelivat kuutamossa ruohosammakkojen heleät äänet, aivankuin ilmarakot halkeilevat noustessaan lammikon pinnalle. Olisi melkein unohtanut, että Parisi oli ympärillä, elleivät kadulla raskaasti kierivät ajoneuvot olisi vavistaneet alinomaa vanhaa taloa, aivankuin maa olisi vääntelehtinyt kuumeessa. Yksi kamareista oli muita avarampi ja kauniimpi. Ystävysten kesken syntyi riita, kumpi sitä ei ottaisi. Täytyi vetää arpaa; ja Christophe, joka tämän ratkaisutavan keksi, osasi olla niin petollinen ja näppärä, saadakseen itsensä joutumaan tappiolle, ettei hän itsekään olisi luullut moiseen pystyvänsä.

Sitten alkoi heille sopusointuisen onnen aika. Onni ei johtunut mistään erikoisesta asiasta, se asui yhtaikaa kaikessa; se kultasi kaikki heidän tekonsa ja heidän ajatuksensa, se ei lähtenyt heidän luotaan hetkeksikään.

Tänä heidän ystävyytensä kuherruskuukautena, tuona syvän ja mykän riemun ensimäisenä aikana, — sellaista riemua saattaa tuntea ainoastaan se ihminen, "joka voi tässä maailmassa sanoa toista sielua omakseen"…

… Ja, wer auch nur eine Seele sein nennt auf dem Erdenrund…

Sinä aikana he tuskin puhuivat keskenään, tuskin tohtivat puhua; heille riitti se, että he tunsivat toisensa lähellään, se, että he saivat katsahtaa toisiinsa, virkkaa jonkin sanan, joka osoitti, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa latua, pitkänkin vaitiolon jälkeen. Kysymättä toisiltaan mitään tai katsomattakaan toisiinsa näkivät he lakkaamatta toisensa. Rakastava muovautuu tiedottomasti sen ihmisen mukaiseksi, jota hän rakastaa; hän tahtoo niin hartaasti olla toista loukkaamatta, tahtoo niin täydellisesti olla aivan sitä, mitä toinen on, että hän saattaa mystillisellä vaistollaan yhtäkkiä aavistaa toisen sielun hienoimmatkin värähdykset. Ystävä on ystävälle ikäänkuin läpikuultava; he antavat koko olemuksensa toisilleen. Kasvojen piirteet pyrkivät toistensa näköisiksi. Sielu tulee sielun kaltaiseksi, — aina siihen päivään asti, jolloin eri syntyperäin demoonin syvä voima riuhtautuu rajusti irti kahleistaan ja repii rikki rakkauden, joka on sitä sitonut.

Christophe puhui nykyään hiljaisella äänellä, hän käveli pehmeästi, hän varoi, ettei olisi mitenkään kolissut huoneessaan, jonka seinän takana hiljainen Olivier asui; ystävyys oli muuttanut hänen kasvojensa ilmeenkin: se ilme oli nyt niin onnellinen ja nuorekas, ettei häntä oltu koskaan sellaisena nähty. Hän jumaloi ystäväänsä. Olivierin olisi ollut sangen helppo käyttää väärin valtaansa, ellei hän olisi hävennyt sitä aivan kuin hän ei olisi laisinkaan ansainnut tätä onnea, sillä hän piti itseään paljon mitättömämpänä Christophea, ja Christophe puolestaan oli yhtä vaatimaton. Tällainen keskinäinen nöyryys, joka johtui heidän suuresta rakkaudestaan, sulostutti yhä vain lisää heidän elämäänsä. Oli ihanaa tuntea, että ystävä antoi toiselle sydämessään, niin paljon tilaa, — ihanaa, vaikka tiesikin, ettei ystävältä sitä ansainnut. He olivat toisiaan kohtaan kiitollisuudesta aivan helliä.

Olivier oli sijoittanut kirjansa Christophen kirjojen joukkoon; hän ei eroitellut niistä enää omiaan. Kun hän puhui jostakin niistä, ei hän sanonut enää: "minun kirjani", vaan hän sanoi: "meidän kirjamme". Ainoastaan muutamia esineitä pidätti hän itsellään eikä liittänyt niitä yhteiseen aarteistoon: ne esineet olivat aikoinaan olleet hänen sisarensa omat, tai yhdistyi niihin jokin muisto Antoinettesta. Christophe huomasi piankin tämän eroituksen, sillä rakkaus oli tehnyt hänen vaistonsa tarkaksi; mutta hän ei tiennyt, mistä se eroitus johtui. Koskaan hän ei ohut uskaltanut kysellä ystävältä mitään hänen omaisistaan; hän tiesi ainoastaan, ettei Olivierilla enää ollut ketään sukulaisia; ja hän pelkäsi, että olisi herättänyt toisessa joitakin entisiä tuskia, jos olisi häneltä jotakin heitä koskevaa udellut; ja lisäksi hän vielä tahtoi ylpeästi olla aivan tungettelematon ystävyydessään. Sen tähden esti omituinen arkatuntoisuus häntä katselemasta valokuviakin, jotka olivat Olivierin pöydällä, vaikka hän olisi halunnut katsella niitä, kolmea vallashenkilöä: herraa ja rouvaa vaadittavissa juhla-asennoissa, sekä noin kaksitoista-vuotiasta tyttöä, jonka edessä maassa loikoi suuri espanjalainen lintukoira.

Pari kuukautta sen jälkeen kuin he olivat siirtyneet yhteen asumaan, vilustui Olivier; hänen täytyi asettua vuoteeseen. Christophe näyttäytyi nyt sangen äidilliseksi olennoksi, sillä hän vaali Olivieria koko ajan hellästi, jopa suorastaan levottomin mielin. Lääkäri oli sairasta tutkiessaan huomannut hiukan tulehdusta hänen toisen keuhkonsa yläpäässä, ja siksi käski hän Christophea voitelemaan Olivierin selkää jodiliuoksella. Ja kun Christophe sitten sangen vakavasti täytti tuota velvollisuuttaan, näki hän Olivierin kaulassa medaljongin. Christophe tunsi ystäväänsä jo sen verran, että hän tiesi Olivierin vieläkin vapaammaksi kaikesta virallisesta uskonnollisuudesta kuin hän itse. Hän ei siis voinut olla ihmettelemättä mikä pyhä merkki Olivierilla oli kaulassa. Olivier punastui. Hän selitti: