Koska Christophe on heidän omaansa, on minun velvollisuuteni antaa lukijoilleni muutamia selityksiä hänestä. Pelkään, että tämä nide, jonka heille nyt tarjoan, saattaa olla pettymys sitä odottaville. He eivät tapaa enempää tässä kuin Markkinatorissakaan mitään romaaniseikkailuja, vaan näyttää sankarin elämä tässä suorastaan katkenneelta. Käsitellään vähemmän häntä itseään kuin hänen ympäristöään.
On selitettävä olosuhteet, joissa ryhdyin laajaa teostani suunnittelemaan.
Elin siihen aikaan sielullisesti täysin eristettynä. Niinkuin monia muita ranskalaisia tukahdutti minuakin elämä keskellä moraalisesti itselleni aivan vihamielistä maailmaa; tahdoin saada hengittää vapaasti, tahdoin nousta vastustamaan sairaaloiseksi tullutta sivistystä, väärän valiojoukon turmelemia ajatuksia; tahdoin sanoa noille valioille: "Te valehtelette, te ette ole oikea kuva Ranskasta."
Sen vuoksi tarvitsin puhdassilmäistä ja puhdassydämistä sankaria, niin vikaantumatonta sielultaan, että hänellä oli oikeus puhua, ja niin lujaäänistä, että häntä kuultaisiin. Hitaasti ja kärsivällisesti rakentelin tämän sankarini. Ennenkuin laisinkaan päätin ryhtyä kirjoittamaan teostani, säilytin häntä sielussani monet vuodet; Christophe ei lähtenyt matkaan ennenkuin viitoitin hänelle tien perille asti; ja eräät Markkinatorin luvut, eräät Jean-Christophen lopun niteet ovat kirjoitetut jo ennenkuin Sarastus tai samaan aikaan kuin se, vaikka ne ovatkin ilmestyneet myöhemmin. Sillä Ranskan kuvalla, joka heijasteleikse Christophen ja Olivierin sielussa, oli jo alusta alkaen varma paikkansa teoksessa. Sitä ei sovi siis pitää minkäänlaisena poikkeamisena itse asiasta, vaan tahallisena pysähdyksenä matkan varrella, jonkinlaisena suurena kallionpykälänä elämän vuorimatkalla, pengermänä, jolta saattaa katsella äsken kuljettua laaksoa ja nähdä kaukaiset ilmanrannat, joita kohti matka edelleen vie.
On selvää, ettei minulla ole ollut aikomuskaan näissä viimeisissä niteissä (nimittäin kirjoissa "Markkinatori" ja "Saman katon alla") tehdä mitään romaania, enempää kuin koko muussakaan teoksessani. Mikä tämä teos sitten on? Runoelmako? — Tarvitsetteko tosiaan nimeä? Kun näette ihmisen, kysyttekö häneltä, onko hän romaani vai runo? Ihmisen olen koettanut luoda. Ihmiselämä ei mahdu kirjallisten muotojen puitteisiin. Sillä ovat omat lakinsa; ja kullakin ihmiselämällä on oma lakinsa. Sen muoto on luonnonvoiman määräämä. On ihmisolentoja, jotka ovat kuin tyyniä järviä; toiset ovat kuin laajalti selkeä taivas, jolla väikkyy pilviä; toiset jälleen ovat hedelmällisiä tasankoja, toiset korkeita, särmäisiä vuorenhuippuja. Jean-Christophe on minusta aina ollut kuin suuri joki; sen olen ilmaissut jo ensimäisillä sivuilla. — Jokien matkalla on kohtia, jolloin vesi laajenee, näyttää nukkuvan, heiastelee ympäröiviä maisemia ja taivasta. Ja kuitenkin joki elää ja muutteleikse; ja joskus kätkee tämä näennäinen liikkumattomuus väkevän pohjavirran, jonka voima näyttäytyy etempänä, yhtäkkiä, heti, kun tulee ensimmäinen este. Sellaisia ovat seuraavat kaksi Jean-Christophen nidettäkin. Nyt, kun se on kauan itseensä koonnut ja uomaansa imenyt kummankin rannan ajatuksia, jatkaa se matkaansa kohti sitä merta, — johon me kaikki menemme.
Tammikuulla, 1909.
R. R.
SAMAN KATON ALLA
Minulla on ystävä!… Suloista on löytää sielu, johon voi turvautua myrskyn keskellä, hellä pakopaikka, jossa viimeinkin saa hengähtää, odottaen, että sydämen läähättävä jyskytys rauhoittuisi! Ei ole enää yksin, ei tarvitse aina olla aseissa, silmät varuillaan, niin että niitä valvonnasta polttaa, kunnes ihminen väsyy ja joutuu vihollisen käsiin! On rakas toveri, jonka haltuun on antanut koko itsensä, — joka puolestaan on jättänyt koko olemuksensa toisen huomaan. Saa viimein nauttia lepoa, nukkua sillaikaa kuin toinen valvoo, valvoa toisen uinahtaessa. Ilo suojata ihmistä, jota rakastaa ja joka uskoo itsensä minun huolenpitooni kuin pikku lapsi. Vielä suurempi ilo heittäytyä hänen hoiviinsa, tietää, että hän pitää toisen salaisuuden, saa omistaa minut kokonaan. Kun on jo vanhentunut, kulunut, uupunut monta vuotta elämän taakkaa kannettuaan, niin tunteekin nyt syntyvänsä uudestaan, nuorentuvansa tuon ystävänsä hahmossa; näkee riemukseen hänen silmillään maailman jälleen uutena, huomaa hänen tajunnallaan ihanat, ohiliukuvat elämänkuvat, nauttii hänen sydämellään elämän hurmauksesta… Ja ilo on kärsiäkin hänen kanssaan… Ah, kärsimyskin on riemua, kun sitä kokee kahden!
Minulla on ystävä! Etäällä minusta, ja lähellä minua, aina minussa itsessäni. Hän on minun ja minä hänen. Ystävä rakastaa minua. Olen täydellisesti hänen. Rakkaus on vallannut meidän molempien sielut ja tehnyt ne yhdeksi sieluksi.