Kun Christophe heräsi Roussinien illatsujen jälkeisenä aamuna, johtui hänen mieleensä Olivier Jeannin. Hänelle tuli heti vastustamaton halu tavata häntä uudestaan. Hän nousi vuoteesta ja lähti kaupungille. Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Aamu oli lämmin ja hiukan painostava. Tavallista aikaisemman huhtikuun aamu: ukkosen huuru hautoi Parisia.
Olivier asui Sainte-Genevièven mäen juurella, erään pikku kadun varrella, lähellä Jardin des Plantes'ia, Kasvitieteellistä puutarhaa. Talo oli kadun kapeimmalla kohdalla. Portaat Olivierin asuntoon veivät valottoman pihan perukasta, pihan, jossa tuntui kaikenlaisia pahoja hajuja. Portaat olivat käännekohdistaan jyrkät ja hiukan vinossa seiniä kohti, joihin oli liidulla tuhrittu jos jonkinlaisia kirjoituksia. Kun Christophe tuli kolmanteen kerrokseen, avasi jokin nainen, harmaa tukka hajallaan hartioilla ja yöröijy puoleksi auki, ovea, koska oli näet kuullut jonkun nousevan portaissa, ja vetäisi sen sitten, Christophen nähdessään, äkäisesti kiinni. Kussakin porraskäänteessä oli monta ovea; ja niiden hatarain ovien takaa kuului kaikkialta lasten kiljuntaa ja telmimistä. Koko talo kuhisi likaisia rahvaan ihmisiä, asuen päälletysten, matalissa komeroissaan, yhteisen, inhottavan pihan ympärillä. Christophea tällainen inhotti, ja hän kummasteli, mikä halu nuo kaikki olennot oli vetänyt tänne, pois maaseudulta, jossa heillä toki olisi ollut raitista ilmaa, ja mitä hyötyä heillä oli Parisista, sillä olivathan he tuomitut elämään täällä kaiken ikänsä kuin haudassa.
Nyt tuli Christophe siihen kerrokseen, jossa Olivier asui. Oikeaa ovikelloa ei ollut, vaan oli nuora, jonka päässä oli solmu. Christophe vetäisi nuorasta niin lujasti, että sisältä kajahtava kellon räminä sai jälleen muutamia talon asukkaita vilkaisemaan ovistaan portaihin. Olivier tuli avaamaan. Christophe hämmästyi, niin hienosti oli Olivier puettu, joskin varsin yksinkertaisesti; ja sellainen huolehdittu ulkoasu vaikutti häneen nyt mieluisena yllätyksenä, vaikkei hän olisi jossakin muussa tilaisuudessa välittänyt moisista asioista yhtään. Siinä oli näet jotakin iloista ja tervettä tämän tahraisen ilmapiirin keskellä nähtynä. Kohta, kun Christophe näki Olivierin rehelliset ja kirkkaat silmät, tuli hänelle aivan edellisen illan vaikutelma. Hän ojensi Olivierille kätensä. Olivier sammalteli, peljästyneenä:
— Te, tekö tulette!…
Christophe oli niin viehättynyt siitä, että yllätti Olivierin ja näki nyt hänen sielunsa arkuuden ja sekaannuksen aivan peittelemättä, että hän ei muistanut vastata, vaan hymyili ainoastaan. Hän työnsi Olivieria edeltään sisään ja astui nyt uuden tuttavansa ainoaan huoneeseen, joka oli samalla sekä makuukamari että työhuone. Nurkassa ikkunan vieressä oli kapea rautasänky; Christophe huomasi korkean pieluspinkan, joka oli kasattu sänkyyn pääpuoleen. Kolme tuolia, mustaksi maalattu pöytä, pieni piano ja kirjahylly täyttivät melkein koko kamarin. Se oli näet kovin vaatimaton: pieni, matala, ja sai huonosti valoa; ja kuitenkin hohti huoneessa ikäänkuin heiastus siinä asuvan nuorukaisen kirkkaista silmistä. Kaikki oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä, aivan kuin naisen käsi olisi siellä askaroinut; ja pari maljakkoon pistettyä ruusua loi näiden ahtaiden seinien sisälle, jotka olivat muuten somistetut vanhojen firenzeläisten maalarien tauluilla, valokuva-jäljennöksillä, hiukan kevättäkin.
— Kuinka, te tulitte, tekö tulitte minua katsomaan? toisti Olivier yhä suunniltaan ilosta.
— Peijakas, täytyihän tulla, vastasi Christophe; sillä tehän ette tietysti olisi tullut.
— Niinkö luulette? kysyi Olivier. Mutta sitten hän lisäsi:
— Se on kyllä totta. Mutta kyllä minä ajattelin tulla.
— Mikä sitten esti tulemasta?