Kun Christophe rupesi soittamaan, niin mies vaikeni hetkeksi, kuunteli, ja alkoi sitten viheltää kahta innokkaammin; mukaansa tempaavan kohdan tullessa iski hän katolla vasarallaan jyskyttäen tahtia. Christophe hermostui lopulta niin, että kiipesi tuolille ja pisti päänsä ulos kattoikkunastaan ja aikoi miestä haukkua. Mutta tuskin näki hän tuon vekkulin, istumassa kahtareisin katonharjalla, naama rehellisen ja hölmön näköisenä ja poski nauloja pullollaan, niin hän purskahti nauruun, ja mies samoin. Christophe unohti harminsa ja alkoi jutella hänen kanssaan. Vasta lopulta hän muisti, miksi hän oli kiivennyt ikkunaan:

— Ahaa, muistaessani, sanoi hän, aioin kysyä teiltä, eikö pianoni teitä häiritse?

Toinen vakuutti, ettei se häiritse; mutta pyysi Christophea soittamaan hiukan nopeammin luistavia kappaleita, sillä hänen työnsä pyrki äskeisiä kuunnellessa hidastumaan, koska hän seurasi aina tahtia. He erosivat hyvinä ystävinä. Neljännestunnissa olivat he selvittäneet keskenään enemmän asioita kuin Christophe oli puhunut puoleen vuoteen kenenkään kanssa koko talossa.

Kussakin kerroksessa oli kaksi huoneistoa, toisessa kolme huonetta, toisessa ainoastaan kaksi. Palvelijanhuoneita ei ollut: kukin perhe toimitti kotiaskareensa itse, paitsi pohjakerroksen ja ensimäisen kerroksen asukkaat, joilla molemmilla oli hallussaan kerroksensa kumpikin huoneisto.

Viidennessä kerroksessa, Christophen ja Olivierin porrasnaapurina asui abbé Corneille, noin neljäkymmen-vuotias pappi, sangen oppinut, vapaamielinen, laajaälyinen mies; hän oli ollut aikoinaan raamatunselityksen opettajana eräässä suuressa pappisseminaarissa, ja saanut äskettäin uudenaikaisten mielipiteittensä vuoksi paavinistuimelta kirkollisen rangaistuksen. Hän tyytyi siivosti julkiseen varoitukseen, pohjaltaan kuitenkaan alistumatta, vaikka hän olikin vaiti eikä noussut vastarintaan; ja kun hänelle tarjottiin keinoja, että hän olisi saanut julkisuuteen uskontoa koskevat ajatuksensa, kieltäytyi hän turvautumasta niihin; hän karttoi yleistä melua, salli ajatustensa jäädä mieluummin unohduksiin kuin teki skandaalin. Christophe ei jaksanut ymmärtää tällaista alistuvaa kapinoitsijatyyppiä. Hän oli koettanut päästä puheisiin abbén kanssa; mutta pappi pysyttelihe hänelle sangen kohteliaasti kylmänä, eikä puhunut mitään sellaista, mikä Christophesta olisi ollut mielenkiintoisinta; hän näytti ikäänkuin olevan sitä mieltä, että hänen arvonsa vaati häntä tällä tavoin elävältä hautautumaan.

Ystävysten alla, huoneistossa, joka oli juuri heidän kohdallaan, asui muuan perhe, jonka sukunimi oli Elsberger. Perheeseen kuului neljä henkeä: perheenisä, insinööri Elie Elsberger, kaksi tytärtä, toinen noin seitsemän, toinen kymmenen vuoden ikäinen. He olivat varsin sivistynyttä ja miellyttävää väkeä; mutta he elivät sangen sulkeutunutta elämää, etupäässä siksi, että he häpesivät syyttä suotta vaikeaa taloudellista asemaansa. Nuorta rouvaa, joka täytti uljaasti talousvelvollisuutensa, painoi se tunne raskaana taakkana; hän olisi tehnyt työtä kahta vertaa enemmän, jos ei vain kukaan olisi tiennyt heidän köyhyyttään: sitäkään tunnetta ei Christophen äly pystynyt käsittämään. He olivat protestanttista sukua, kotoisin itäisestä Ranskasta. Muutama vuosi sitten oli Dreyfus-jutun hirmumyrsky temmannut heidät molemmat mukaansa. Niinä kuutena vuonna, joina tämän pyhän hysterian vimmattu tuuli heitä viuhtoi, olivat he kumpikin kiihtyneet asiasta vallan raivoisasti, niinkuin tuhannet muutkin ranskalaiset. He uhrasivat jutulle omat asiansa, yhteiskunnallisen asemansa, kaikki vaikuttavat suhteensa; he antoivat särkyä väliensä rakkaiden ystäviensä kanssa; he olivat vähällä pilata siinä leikissä terveytensäkin. Moniin kuukausiin eivät he nukkuneet, eivät edes syöneetkään. He jauhoivat alinomaa ja raivohullun sitkeydellä samoja todisteita; he kiihdyttivät toinen toistaan; vaikka he tavallisesti olivat ylen arkoja ja pelkäsivät aina, että olisivat naurettavia, ottivat he silloin osaa mielenosoituksiin, jopa puhuivat julkisesti kokouksissakin; kotiin he tulivat kiihtynein päin ja sairain sydämin; ja he itkivät kahden kesken yöllä. He kuluttivat taistelussa sellaisen määrän innostusta ja tunteiden voimaa, ettei heille jäänyt itselleen mitään, ja etteivät he voineet enää riemultakaan voitosta, kun se viimein tuli; he olivat kaiken tarmonsa tyhjentäneet, jäykistyneet ja tylsyneet koko iäkseen. Toiveet olivat olleet niin suuret, heidän uhrauksensa hehku niin puhdas, että voitto näyttikin heistä naurettavalta siihen verraten, mitä he siitä olivat uneksineet. He, jotka olivat niin kokonaisia, ettei heissä ollut tilaa kuin yhdelle ainoalle totuudelle, pettyivät katkerasti, kun heidän aatettaan ajavat sankarit sitten hieroivat poliittista kauppaa ja tekivät sovinnon vastustajain kanssa. He näkivät taistelutoveriensa kiipeilevän virkoihin, ahnehtivan valtaa, vievän kaiken kunnian taistelusta, ja anastavan kaikki paikat, sitten, kun vihollinen oli voitettu, — ja vuorostaan taas polkevan oikeutta, — noiden miesten, joita he uskoivat pelkän oikeudentunnon kannustaneen niinkuin se oli heitä itseään innostanut. Ainoastaan kourallinen jäi uskolliseksi vakaumukselleen; he olivat edelleen köyhiä ja kaikkien puolueiden hylkäämiä yksinäisiä; ja hekin puolestaan hylkäsivät puolueet ja pysyivät niistä syrjässä, jopa erillään toisistaankin, hermoheikkoina ja surun murtamina, toivomatta enää mitään, halveksien ihmisiä; he olivat ylenmäärin väsyneet elämään. Insinööri Elsberger ja hänen vaimonsa olivat näitä voitettuja.

He eivät liioin kolisseet talossa; he pelkäsivät melkein sairaaloisesti, että olisivat häirinneet naapureitaan, ja se pelko oli sitä ihmeellisempää, kun he itse saivat suuresti kärsiä toisten melusta, ja kun heistä oli kunnianasia olla siitä valittamatta. Christophen kävi sääliksi heidän kahta pikkutyttöään, joiden luonnollista ilontarvetta, halua huutaa, hypellä ja nauraa vanhemmat alinomaa tukehduttivat. Hän piti sanomattomasti lapsista, ja kun hän nyt kohtasi nuo pienet naapurittarensa portaissa, niin hän osoitti heille kaikin tavoin ystävyyttään. Tyttöset kainostelivat ensin, mutta tulivat piankin Christophen tutuiksi, sillä Christophella oli aina heille jotain hupaista juteltavaa, tai namusia taskussa; lapset kertoivat vanhemmilleen Christophesta; ja insinöörin pari, joka oli ensin seurannut pahalla silmällä Christophen lähentelemistä, mielistyi pian tuohon hälisevään, mutta ylen rehelliseltä näyttävään naapuriinsa, jonka pianoa ja kotoista kolinaa he olivat monta kertaa sadatelleet, kun asuivat hänen alapuolellaan; (sillä Christophea kiusasi ahtaassa kamarissa asuminen niin, että hän teuhasi siellä usein kuin karhu häkissä.) — Heidän oli kuitenkin melkoisen vaikeaa päästä keskenään pakinoihin. Christophen tökerö ja äkkipikainen käytös joskus suorastaan tyrmistytti Elie Elsbergeriä. Mutta turhaan koetti hän nyt säilyttää itsensä ja tämän saksalaisen välillä sitä eroittavaa muuria, jonka hän oli suojakseen rakentanut. Naapurin rajatonta hyvätuulisuutta, hänen vilpittömiä ja kunnioittavia silmiään, joissa ei näkynyt yhtään ainoaa sala-ajatusta, oli mahdotonta vastustaa. Silloin tällöin sai Christophe jo kuulla insinöörin suusta muutamia hänen henkilökohtaisia asioitaankin. Elsberger oli omituinen sielu, samalla rohkea ja haluton, ärtyisä ja alistuvainen. Hänellä oli voimaa kantaa arvokkaasti kova kohtalonsa, mutta ei ryhtiä sitä muuttaa. Näytti melkein siltä kuin hän olisi ollut kohtalostaan hyvillään, ainoastaan siksi, että sai sen nojalla olla pessimisti. Juuri äskettäin oli hänelle tarjottu edullinen paikka Brasiliassa, johtajan toimi eräässä teollisuusyrityksessä; mutta hän ei ottanut sitä vastaan; sanoi pelkäävänsä, että ilmasto siellä haittaisi hänen perheensä terveyttä.

— No, jättäkää perhe tänne, virkkoi Christophe. Menkää sinne yksinänne, ja kootkaa siellä heille rikkautta.

— Heidätkö tänne? huudahti insinööri. Näkee, ettei teillä ole lapsia.

— Vakuutan teille, että jos minulla olisi, niin ajattelisin silloinkin samoin.