Olivier vastasi:
— Kansako? Se viljelee puutarhaansa. Se ei välitä mitään meistä. Kaikki johtavien eri ryhmät koettavat vetää sitä mukaansa. Se ei liity ainoaankaan niistä. Joku aika sitten se kuunteli vielä, ainakin hajamielisesti, poliittisten silmänkääntäjäin lavertelua. Nykyään se ei anna enää itseään häiritä. On muutamia miljooneja, jotka eivät käytä edes äänioikeuttaan. Iskekööt puolueet toistensa päitä halki, kansasta on yhdentekevää, kävi miten kävi, kun ne eivät vaan tule tapellessaan sotkemaan hänen peltojaan: silloin se suuttuu ja rökittää kaikkia puolueita, mikä ensiksi tielle sattuu. Se ei kiihdy aatteista, se asettuu kaikkia liioittelulta vastaan, joilla sen työtä ja lepoa häiritään, se ei ole mitään erikoista mieltä. Ainoa, mitä se vaatii kuninkailta, keisareilta, tasavalloilta, papeilta, vapaamuurareilta, sosialisteilta, on, että sitä varjeltaisiin suurilta yhteisiltä onnettomuuksilta: sodalta, epäjärjestyksiltä, ruttotaudeilta, ja annettaisiin sen viljellä rauhassa puutarhaansa. Sisimmässään se ajattelee:
— Eivätkö nuo vietävät jätä minua rauhaan?
Mutta ne vietävät ovat niin tyhmiä, että he ärsyttävät kunnon ukkoa tuon tuostakin; he eivät asetu ennenkuin ukko tempaisee hankonsa ja ajaa heidät pellolle, — ja niin on kerran tapahtuva nykyisillekin kansan agitaattoreille. Muinoin innostui itse kansa suuriinkin hommiin. Ehkä se sattuu sille vielä nykyäänkin, vaikka se kauan sitten onkin jo unohtanut kaikki hurjailut; missään tapauksessa eivät sellaiset innonpuuskat kestä pitkää aikaa; kansa palaa aina pian vuosisataisen kumppalinsa luokse, joka on: Maa. Se ystävä kiinnittää ranskalaisia Ranskaan paljoa suuremmassa määrässä kuin ranskalaisuus. Sitä kelpo maata ovat niin monet erilaiset kansat muokanneet vieretysten vuosisatoja, että se yhdistää heidät toisiinsa, se on heidän rakkain lemmittynsä. Onnen ja kovan onnen päivinä viljelevät he sitä, lakkaamatta; ja kaikki siinä, kivisinkin maatilkku, on heille hyvää.
Christophe tähysteli ympäristöään. Niin kauas kuin silmä kantoi, pitkin tien vartta, rämeiden reunoilla, kallioiden jyrkänteillä, keskellä taistelukenttiä ja raunioita, oli kaikki Ranskassa, vuoret ja tasangot, viljeltyä ja kukoistavaa: maa oli europalaisen sivistyksen suuri puutarha. Sen verraton viehätys johtui yhtä paljon hyvästä, hedelmällisestä mullasta kuin oli tulos väsymättömän kansan itsepintaisesta työstä, tuon kansan, joka ei ollut koskaan, monina vuosisatoina väsynyt sitä kyntämään, siihen kylvämään, sitä kaunistamaan.
Kummallinen kansa! Kaikki sanovat, että se on häilyväistä; ja kuitenkaan ei siinä mikään muutu. Olivierin tarkka silmä näki goottilaisten kuvanveistosten joukossa kaikki nykyaikaiset Ranskan maalaistyypit; jo Clouet'n ja Dumoustier'n piirustuksissa huomasi hän oman aikansa hienoston ja oppineiden väsyneet ja irooniset kasvot; ja Lenainin töissä Ile-de-Francen ja Picardien työmiesten ja talonpoikain kirkkaat silmät ja älykkyyden. Ammoisia olivat ne aatteetkin, jotka kiersivät modernien ihmisten aivoissa. Pascalin henki eli yhä, eikä suinkaan pelkästään järkeilevän tai uskonnollisen valiojoukon sieluissa, vaan vähäpätöisissä porvareissakin, ja vallankumouksellisissa syndikalisteissa. Corneillen ja Racinen taide vaikutti yhäti elävästi kansaan, vieläpä elävämmin siihen kuin sen parhaisiin, sillä kansaan eivät vieraat vaikutukset olleet tunkeutuneet niin paljon kuin valiojoukkoon; parisilainen pikkuvirkailija tunsi jonkin Ludvig XIV:n aikuisen tragedian itselleen läheisemmäksi kuin minkään Tolstoin romaanin tai Ibsenin draaman. Keskiajan lauluilla, muinaisella ranskalaisella Tristanilla oli enemmän sukulaisia nykyaikaisten ranskalaisten joukossa kuin Wagnerin Tristanilla. Ajatuksen kukkaset, jotka olivat loistaneet Ranskan maaperässä 1100-luvulta asti, olivat kaikki samaa sukua, niin erilaisia kuin ne keskenään olivatkin ja niin paljon kuin ne erosivatkin kaiken muun maailman kasvattamista.
Christophe ei tuntenut tarpeeksi Ranskaa, joten hän ei vielä saanut siitä varmaa kuvaa. Enimmän hämmästytti hänen tätä vaihtelevaa maisemaa katsellessaan se seikka, että maa oli paloiteltu pieniksi pirstaleiksi, aivan rajattomiin saakka. Kuten Olivier sanoi, täällä oli jokaisella oma puutarhansa; ja jokainen puutarha, pieninkin maatilkku oli eroitettu toisesta korkealla muurilla, elävällä pensasaidalla, kaikenlaisilla sulkimilla. Enintään näkyi siellä täällä joku yhteinen niitty tai metsä, tahi tunsivat saman joenrannan asukkaat pakostakin olevansa läheisempiä toisilleen kuin toisen rannan asukkaille. Kaikki sulkeutuivat täällä itseensä; ja tuntuipa kuin ei vuosisatoja kestänyt naapuruus olisi suinkaan vähentänyt moista kiivasta individualismia, vaan päinvastoin sitä yhä vain lisännyt. Christophe ajatteli:
— Kuinka he ovat yksinäisiä!
Mikään ei ollut enemmän omiaan vahvistamaan näitä huomioita tosiksi kuin se talo, jossa Christophe ja Olivier asuivat. Se oli kokonainen erikoinen maailma, kunniallinen ja ahkera Ranska pienoiskoossa, oma valtakuntansa, jonka jäseniä mikään ei yhdistänyt toisiinsa. Vanha, viisikerroksinen, rappeutunut ja vinoon kallistunut talo; sen permannot narisivat ja laipiot olivat lahonneet. Christophen ja Olivierin huoneistoon, joka oli ylimpänä katon rajassa, pääsi sateella vesi sisään; oli viimein täytynyt hankkia työmiehiä korjaamaan sen verran kattoa kuin tähän hätään saatettiin: Christophe kuuli, kuinka he tekivät työtään ja juttelivat hänen päänsä päällä. Varsinkin yksi heistä huvitti ja hermostutti häntä; mies puhui alinomaa itsekseen, purskahteli nauruun, lauloi, laski sutkauksia, vihelteli joutavia viisunpätkiä, pakinoi ihan yksinään ja ahkeroi koko ajan; hän ei osannut tehdä mitään julistamatta, mitä hän milloinkin teki:
— Ja tuohon minä lyön vielä naulan. Missäs ne minun vehkeeni ovat? Lyön minä naulan. Ja lyön kaksi. Vielä kun moukautan vasaralla! Se naula veti…