— Siitä ilosta, että ovat vapaita, vastasi Olivier.
Mutta Christophe, joka tunsi tällaisessa vapaudessa maan pettävän jalkainsa alla, kaipasi silloin mahtavaa saksalaista kurin ja auktoriteetin henkeä; ja hän sanoi:
— Teidän ilonne on linnunkuvastin, ooppiumin polttajan uni. Te juovutatte itsenne vapaudella, unohdatte elämän. Ehdoton vapaus merkitsee hulluutta järjelle, anarkiaa valtiolle… Vapaus! Kuka tässä maailmassa on vapaat Kuka on vapaa teidän tasavallassanne? — Heittiöt. Teidät, parhaat, tukehdutetaan. Te ette nyt osaa enää muuta kuin uneksia. Pian ette osaa enää uneksiakaan.
— Ei haittaa! vastasi Olivier. Sinä et voi aavistaa, Christophe-parka, vapauden ihanaa riemua. Sen puolesta kannattaa antautua mihin vaaraan tahansa, kestää kärsimyksiä, vaikkapa kuollakin. Olla vapaa, tuntea, että kaikki olennot ympärillä ovat vapaita, — niin, heittiötkin: se on kuvaamatonta hekkumaa; tuntuu kuin uisi äärettömyyden helmassa. Sielu ei voisi elää enää muualla. Mitä välitän siitä varmuudesta, jota sinä minulle tarjoat, moitteettomasta kurista, hyvästä järjestyksestä, jos saan sen keisarillisen kasarmisi neljän muurin sisällä? Minä kuolisin siellä, tukehtuisin kuin myrkkyyn. Ilmaa! Yhä enemmän ilmaa! Aina yhä enemmän vapautta!
— Maailma tarvitsee lakeja, vastasi Christophe. Ennemmin tai myöhemmin ilmestyy teille käskijä.
Mutta Olivier muistutti kujeillen Christophelle
vanhan Pierre de l'Estoilen sanoja:
Kaiken maailman mahdin on yhtä mahdotonta rajoittaa ranskalaisten puhevapautta kuin kiskoa aurinko maahan ja sulkea se syvälle maakuoppaan.
Christophe tottui vähitellen rajattoman vapauden ilmaan. Ranskalaisen hengen huipulta, jolla täyteen valoon päässeet sielut uneksivat, näki hän jalkainsa edessä vuoren rinteet: niitä myöten koetti sankarillinen, elävän uskon puolesta taisteleva valiojoukko, — olipa se usko sitten laadultaan kuinka monenlaista tahansa, — iankaikkisesti ponnistellen nousta ylös huipulle; — sitä joukkoa olivat ne, jotka käyvät pyhää sotaa tietämättömyyttä, tauteja, köyhyyttä vastaan; ne, joita polttaa keksijäin kuume ja jotka ovat valloittaneet valon ja liitävät ilmojen halki, eläen nykyaikaisen Prometeusten ja Ikarosten järkihourailussa; ne, jotka kamppailevat tieteen titaanisotaa luontoa vastaan ja lannistavat sen. Alempana näki hän pienen, hiljaisen ryhmän hyvää tarkoittavia miehiä ja naisia, vaatimattomia kunnon sieluja, jotka ovat suurilla voimanponnistuksilla päässeet rinteen puoliväliin, mutta eivät jaksa nousta korkeammalle, nuo keskinkertaiseen ja vaikeaan elämään sidotut ihmiset, jotka palavat salaisesti uskollisessa työssä kenenkään tietämättä heistä mitään. — Vielä alempana, vuoren juurella, äkkijyrkkäin kallioiden välissä ahtaassa solassa näki hän ainaisen taistelun: siellä olivat abstraktisten aatteiden, sokeain vaistojen fanaatikot, jotka riehuvat toistensa kimpussa eivätkä aavista, että on jotain heidän piirinsä ulkopuolellakin, yläpuolella niiden kalliomuurien, jotka heitä saartavat. Ja sitäkin alempana olivat rämeet ja omassa tunkiossaan rypevät eläimet. — Mutta kaikkialla, siellä täällä pitkin vuoren kupeita loisti taiteen raikkaita kukkia, musiikin tuoksuavia mansikoita, solisivat runouden purot ja kuului sen lintujen laulu. Christophe kysyi ystävältään:
— Missä on teidän kansanne? Minä näen täällä ainoastaan valiojoukot, hyvät tai pahat.