Christophesta, joka ei tuntenut Ranskan syvää henkistä elämää, oli tämä uskovainen taiteilija keskellä ateistista kansaansa melkeinpä ihmeilmiö.
Mutta Olivier kohautti ainoastaan olkapäitään, kun Christophe sitä kummasteli. Ja Olivier kysyi nyt, missä Europan maassa oli maalaria, joka olisi ollut siinä määrin raamatun hengen läpitunkema kuin esimerkiksi puritaaninen François Millet; — tai tiedemiestä, joka olisi ollut palavammin uskonnollinen ja niin nöyrä sielultaan kuin esimerkiksi selväpäinen Pasteur: viimemainittuhan suorastaan polvistui äärettömyyden ajatuksen eteen ja joutui aina, kun se ajatus valtasi hänen järkensä, "viiltävän ahdistuksen tilaan", — kuten hän itse sanoi, — "ja pyysi järjelleen armoa, sillä Pascalin ylhäinen hulluus oli temmata hänet käsiinsä". Syvä katolilaisuus ei näissä kahdessa miehessä ollut esteenä enempää tuon ensimäisen sankarilliselle realismille kuin toisen horjumattomalle järjellekään, järjelle, joka samosi varmoin jaloin, horjahtamatta askeltakaan syrjään, "kaikki alkeellisen luonnon piirit, elämän pienimmät idut, mikroskooppiset alkiot kätkevän yön, ne olemassaolon viimeiset tyyssijat, joissa elämä syntyy". Maaseudun rahvaasta, jonka lapsia he olivat, olivat he tämän syvän uskonsa saaneet, uskon, joka versoi Ranskan maaperässä kaikkina aikoina, vaikka jotkut demagoogit koettivatkin kieltää hälisten sen olemassaolon. Olivier tunsi hyvin sen uskon: se oli ollut hänen omassa povessaankin.
Olivier näytti Christophelle, mikä jalo katolilaisuuden uudistamisliike oli ollut Ranskassa käynnissä noin viisikolmatta vuotta: Ranskan kristillisyyden valtava yritys sulattaa keskenään sovintoon järkeä, vapautta ja elämää; hän näytti Christophelle ihailtavia pappeja, joilla oli rohkeutta, kuten eräs heistä sanoi, "antaa kastaa itsensä ihmisiksi", ja jotka vaativat katolilaisuudelle takaisin oikeutta ymmärtää kaikkea ja yhdistää toisiinsa kaikki vilpittömät ajatussuunnat: sillä "kaikki rehelliset ajatukset, silloinkin, kun ne erehtyvät, ovat pyhiä ja jumalallisia"; hän näytti hänelle tuhannet nuoret katolilaiset, jotka olivat tehneet ylevän päätöksen: koettavansa rakentaa kristillisen tasavallan, vapaan, puhtaan, veljellisen, — sellaisen, että se olisi avoinna kaikille, ketkä vain tarkoittivat hyvää; ja osoitti hänelle, kuinka tuo piskuinen lauma, vaikka sitä vihattiin ja ahdistettiin alinomaa, vaikka sitä syytettiin kerettiläisyydestä, ja punottiin sille salakavalia ansoja sekä oikeistossa että vasemmistossa, — (ja varsinkin oikeistossa), — kuinka se pelkäämätön lauma, nuo suuret kristityt, kulki kuitenkin yhä horjumatta sitä päämäärää kohti, joka vie tulevaisuuteen, kulki kirkkain otsin, koettelemuksiinsa alistuen ja tietäen, ettei maailmassa voi rakentaa mitään pysyväistä kastelematta kylvöään kyyneleillä ja verellä.
Saman elävän ihanteellisuuden ja kiihkeän vapaamielisyyden henki elähytti muitakin Ranskan uskontokuntia. Laajan protestantismin ja juutalaisuuden puutuneita jäseniä varisti niinikään uusi elämä. Kaikki ahkeroitsivat kilpaa ja hartaasti luodakseen uuden uskonnon, vapautetun ihmisyyden uskonnon, sellaisen, joka ei hylkäisi mitään, ei järjen kykyjä eikä innostuksen voimaa.
Tällainen uskonnollinen haltioitumus ei ollut mikään uskontokuntien yksinoikeus; se sama oli myöskin vallankumousliikkeen sieluna. Siinä liikkeessä sai se traagillisen luonteen. Christophe ei ollut siihen asti nähnyt vielä muuta kuin karkean lajin sosialismia, — politikoitsijain sosialismin, noiden keinottelijain, jotka näyttelevät nälkäiselle laumalleen kiiltävänä leluna lapsellista ja kömpelöä Onnen unelmaa, nimittäin rehellisemmin sanoen: haavetta yleisestä Nautinnosta, jonka Tiede, Vallan käsiin otettuna, sille muka hankkisi, kuten he lupailivat. Moista inhottavaa optimismia vastaan nousi erään valiojoukon mystillinen ja raivoisa reaktsiooni, mikäli Christophe nyt huomasi. Se valiojoukko johti työväen syndikaattien taistelua. Heidän tunnuksenaan oli "sota, kaiken ylevän synnyttäjä", sankarillinen sota, "joka yksinään voi antaa kuolevalle maailmalle jälleen järjellisen olemassaolon syyn, päämäärän, ihanteen". Nämä suuret vallankumoussankarit, jotka suihkusivat kaikenlaista sosialismia, "porvarillista ja merkantiilisosialismia, pacifistista ja englantilaista sosialismia", näyttivät hänelle uuden elämänkäsityksen: traagillisen käsityksen maailman kaikkeudesta: sen kaikkeuden "antagonismi oli laki" ja se eli pelkästään uhrista, ainaisesta, alinomaa uusiintuvasta uhrista. — Joskin saattoi epäillä, ymmärsikö tuo lauma ja armeija, jonka nämä päälliköt syöksivät entistä maailmaa vastaan taisteluun, tällaista sotaista mystisismiä, mikä sovellutti väkivaltaista asiaansa kannattamaan yhtaikaa Kantin ja Nietzschen, niin oli moinen vallankumouksien aristokratia kuitenkin hämmästystä ja ihailevaa kunnioitusta herättävä ilmiö. Sen hurja pessimismi, sankarillisen elämäntaistelun rakkaus, haltioitunut usko sotaan ja uhrautumiseen muistuttivat suuresti jonkin germaanisen järjestön tahi Japanin samurai-luokan sotilaallisia ja uskonnollisia ihanteita.
Ja kuitenkin oli kaikki tämä aito ranskalaista: siinä ilmenivät ranskalaisen rodun vuosisatoja samanlaisina säilyneet tunnusmerkit. Olivierin avulla näki Christophe nykyiset vallankumousmiehet jo Konventin tribuneissa ja prokonsuleissa, eräissä Ancien Régimen ranskalaisissa ajattelijoissa, valtiomiehissä ja reformaattoreissa. Olivatpa he nimeltään kalvinistejä tai jansenistejä, jakobiineja tai syndikalisteja, kaikissa huomasi hän saman pessimistisen idealismin, joka taisteli luontoa vastaan, mitään kuvitelmia uskomatta ja silti masentumatta — näki heissä saman kansakuntaa tukevan "luuston"
Christophe sai aavistuksen näistä mystillisistä taisteluista ja alkoi ymmärtää ranskalaisen fanatismin suuruutta, joka oli uskossaan ja uskollisuudessaan niin tinkimätön, ettei toisilla, sovitteluihin, — combinazioni, — taipuvaisemmilla kansoilla ollut siitä aavistustakaan. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset oli Christophe ensin laskenut halpahintaista leikkiä siitä, miten ristiriidassa muka ranskalaisten taipumus itsevaltaisuuteen ja ne taikasanat, joilla tasavalta leimasi rakennustensa seinät, olivat keskenään. Nyt hän aavisti ensi kertaa, minkälaista sotaisen Vapauden henkeä ranskalaiset palvelivat; sillä hengellä oli peloittava Järjen miekka kädessä. Ei, tämä vapaus ei ollutkaan ranskalaisissa pelkkää komeaa kaunopuheisuutta, epämääräistä ideologiaa, kuten hän oli luullut. Tälle kansalle, jolle järjen vaatimukset olivat kaikkein tärkeimmät, oli taistelu järjen puolesta pyhempi mitään muuta. Väliäpä sillä, jos se taistelu näytti sellaisista kansoista, jotka sanoivat olevansa käytännöllisiä, mielettömältä. Syvemmälle näkevin silmin katsottuna on taistelu maailman valloittamiseksi, maailman hegemonian tai rikkauden saavuttamiseksi yhtä suurta turhuutta; näistä kummankaan lajisista taisteluista ei miljoonan vuoden kuluttua jää mitään jäljelle. Mutta jos se seikka, kuinka totisesti sotaa käydään, missä määrin siinä kaikki voimat haltioituvat ja jaksavat uhrautua korkeammalle Olennolle, antaa elämälle sen pääarvon, niin ei löydy paljon taistelun syitä, jotka olisivat suuremmaksi kunniaksi elämälle kuin tuo Ranskassa iankaikkisesti käyty taistelu järjen puolesta tai sitä vastaan. Ja niistä, jotka olivat maistaneet sen taistelun kirpeää makeutta, tuntui anglosaksien paljon kiitetty apaatinen suvaitsevaisuus varsin ummehtuneelta ja vähän miehekkäältä. Anglosaksit korvasivat tämän vajavaisuutensa etsimällä tarmolleen toisenlaisia toimialoja. Mutta näillä aloilla eivät he päässeetkään sieluiltaan suuriksi. Suvaitsevaisuus on suurta ainoastaan silloin kuin se esiintyy itsenäisenä sankaruutena puolueiden otellessa keskenään. Nykyajan Europassa johtuu se tavallisimmin välinpitämättömyydestä, uskon, elämän puutteesta. Englantilaiset kehuvat usein, sovittaen omaan käytäntöönsä eräät Voltairen sanat, että "eri uskolaisten lukuisuus on Englannissa luonut enemmän suvaitsevaisuutta kuin Ranskassa koko vallankumous". — Mutta totuus on se, että vallankumouksen Ranskassa on enemmän uskoa kuin koko Englannin uskonnollisuudessa.
Tästä Järjen taisteluiden, sotaisen idealismin vaskisesta kehästä johdatti Olivier Christophea, — niinkuin Virgilius aikoinaan Dantea, — sille vuorelle, jonka huipulla todella vapaiden ranskalaisten pieni joukko hiljaisena ja kirkkaana seisoi.
Sen vapaampia ihmisiä ei missään maailmassa. Tyynen taivaan kannen alla leijaavan linnun rauhaa. Näissä korkeuksissa oli ilma niin puhdasta, niin ohennettua, että Christophen oli siellä vaikea hengittää. Siellä hän näki taiteilijoita, jotka vaativat ehdotonta vapautta, haaveillen rajattomuutta, — hillittömiä subjektivisteja, jotka halveksivat, kuten Flaubert, "tosiseikkoihin uskovia hölmöjä"; — filosoofeja, joiden monimuotoisina aaltoavat ajatukset seurasivat kaikkien mahdollisten, yhä muuttuvien asiain jälkiä ja "virtasivat ja vyöryivät lakkaamatta", pysähtymättä missään, tapaamatta missään lujaa pohjaa, kalliota, "kuvaamatta", niinkuin Montaigne sanoi, "olemista, vaan sen sijaan matkaa, iankaikkista kulkua, päivästä päivään, hetkestä hetkeen". Siellä oli tiedemiehiä, jotka tiesivät sen kaikkeuden tyhjyyden ja olemattomuuden, johon ihminen on rakentanut ajatuksensa ja Jumalansa, taiteensa ja tieteensä, ja jotka yhä edelleen loivat maailmaa ja sen lakeja, tuota mahtavaa yhden päivän unelmaa. He eivät pyytäneet tieteeltä lepoa, onnea, ei edes totuutta: — sillä he epäilivät, saavuttaisivatko moisen ollenkaan; he rakastivat tiedettä itseään, siksi, että se oli kaunis, ainoa kaunis, ainoa tosi. Näillä ajatuksen huipuilla seisoi oppineita, jyrkkiä pyrrhonilaisia, jotka olivat välinpitämättömiä kaikille kärsimyksille, kaikille pettymyksille, melkein kaikelle todelliselle, ja jotka kuuntelivat ummistetuin luomin sielujen hiljaista konserttia, lukemattomien muotojen herkkää ja valtavaa harmoniaa. Nuo suuret matemaatikot, vapaat filosoofit, — maailman ankarimmat ja positiivisimmat henget, — häilyivät mystillisen haltiotilan rajalla; he kaivoivat kaiken ympäriltään tyhjäksi, he riippuivat syvyyden kuilun suulla, he olivat autuaita siitä, että heidän päätään huimasi; rajattomassa yössä he välkyttivät ylhäisen riemukkaasti henkensä salamoita.
Christophe kumartui heidän kanssaan katsomaan alas; mutta hänen päätänsä alkoi pyörryttää. Hän, joka luuli olevansa vapaa, koska hän oli päässyt kaikista muista laeista paitsi omantuntonsa, näki nyt kauhukseen, kuinka vähän vapaa hän oli näihin ranskalaisiin verraten, jotka olivat päässeet kaikkia ehdottomia järjen lakeja, kaikkia kategoorisia imperatiiveja, kaikkia elämän järkisyitä loitommalle. Minkätähden he sitten elivät?