noista työmiehistä, jotka rakentavat tulevaisuuden Kaupunkia.
Keskellä älyn jäätiköitten häikäisevää tai hämärää valoa näki yksinäisten sielujen sankarillisen katkeruuden, sielujen, jotka polttavat itseään epätoivoisella riemulla.
Nämä idealistit tuntuivat saksalaisesta monessakin suhteessa paljoa enemmän saksalaisilta kuin ranskalaisilta. Mutta kaikilla heillä oli rakkautensa esineenä "le fin parler de France", Ranskan jalo kieli, ja heidän runoutensa suonet kiehuivat kreikkalaisten myyttien mahlaa. Ranskalaiset maisemat ja jokapäiväinen ilma muuttuivat salaperäisellä lumouksella heidän silmissään attikalaisiksi. Tuntui siltä kuin antiikin olennot olisivat nousseet eloon näissä 20-nen vuosisadan ranskalaisissa, tahtoen heittää yltään nykyaikaiset vaatteensa ja liikkua jälleen koko kauniissa alastomuudessaan.
Kaikkiaan kävi tästä runoudesta sellaisen vuosisatojen kuluessa kypsyneen hengenviljelyksen tuoksu, ettei moista löytynyt missään muualla Europassa. Kun sitä sai hengittää, ei sitä voinut enää unhottaa. Se veti puoleensa ulkomaalaisia taiteilijoita kaikista maailman ääristä. Heistä tuli ranskalaisia runoilijoita, äärimmäisen jyrkkiä ranskalaisia; eikä ranskalaisella klassillisella taiteella ollut mitään innokkaampia oppilaita kuin jotkut anglosaksit, flaamilaiset tai kreikkalaiset. Christophe, jota Olivier näin opasti, antoi piankin ranskalaisen Muusan mietiskelevän kauneuden tunkeutua itseensä, vaikkakin hän pohjaltaan piti kaunista rahvaan tyttöä parempana kuin tätä aristokraatista runotarta, — sillä se runotar oli hänen makuunsa sopiakseen liian älyllinen, — yksinkertaista, tervettä ja lujatekoista tyttöä, joka ei järkeile, vaan osaa rakastaa.
Sama odor di bellezza nousi koko ranskalaisesta taiteesta, aivan kuin kypsien mansikkain ja vaaraimien tuoksu syyspuolen metsissä, joita aurinko lämmittää. Musiikki oli pieni, ruohikossa piilevä mansikkamarikko, jonka huumaava tuoksu oli niin voimakas, että se täytti koko metsän. Christophe oli ensin kulkenut sen ohitse sitä huomaamatta, sillä hän oli tottunut helakampiin marjoihin ja maihin, joissa musiikki kohoaa suurina metsinä, paljon tuuheampina kuin täällä. Mutta nyt sai hänet tuo hieno tuoksu tiellään kääntymään; ja hän löysi Olivierin avulla perin hienostuneen ja teeskentelemättömän musikaalisen taiteen niiden louhikoiden, karhunmaaraimien ja lakastuneiden lehtien seasta, jotka olivat anastaneet musiikin nimen; muutamat harvat musiikkimiehet olivat sen taiteen luoneet. Huolettomat faunit tanssivat demokratian vihannespuutarhoin ja tehtaiden savupiippujen välissä, Saint-Denis'n tasangon sydämessä, pyhässä metsikössä. Christophe kuuli hämmästyksekseen heidän huilunsa livertelyn, iroonisen ja kirkkaan, sellaisen, joka ei muistuttanut mitään muuta ennen kuultua:
Un petit roseau m'a suffi
Pour faire frémir l'herbe haute
Et tout le pré
Et les doux saules
Et le ruisseau qui chante aussi;
Un petit roseau m'a suffi
A faire chanter la forêt…
("Vain ruokopillillä pienellä sain nukat nurmen värisemään, koko niityn ja lempeät raitapuut, puron virkuksi soitossaan; vain ruokopillillä pienellä sain koko metsän jo laulamaan…")
Christophe alkoi huomata uudistuksen kuumeista värinää, joka piili huolimattoman siroissa ja näennäisesti dilettantisissa uusissa ranskalaisissa pikku pianokappaleissa ja lauluissa, koko nykyaikaisessa ranskalaisessa kamarimusiikissa; silloinen saksalainen taide ei viitsinyt luoda siihen silmäänsäkään, eikä edes Christophe ollut ennen huomannut sen runollista virtuositeettia. Nyt alkoi hän aavistaa, millaisella Rheinin toisella puolella tuntemattomalla rauhattomalla innolla ranskalaiset musiikkimiehet etsivät vielä viljelemättömiltä taiteen uutismailta niitä vesoja, jotka saattoivat kerran kasvaa suuriksi. Kun saksalaiset muusikot pysyivät liikkumattomina paikallaan, jäivät siis ikäänkuin isiensä leiriin, ja luulivat maailman kehityksen pysähtyneen heidän kansansa entisiin voittoihin, niin riensikin maailma nyt yhä eteenpäin; ja ranskalaiset kulkivat ensimäisinä noilla löytöretkillä; he tutkivat taiteen kaukaisimmatkin seudut, näkivät sammuneet auringot ja syttyvät auringot, sekä kadonneen Kreikan että tuhansien vuosien unesta heräävän Kaukaisen Idän, joka avaa äärettömiä untenmahdollisuuksia kuultavat silmänsä valolle, viilletynmuotoiset ja leveät. Ranskalaiset avasivat patoportit, päästäen entisten kuosien säveltulvat jälleen länsimaiseen musiikkiin, jonka järjestyksen vaisto ja klassilliset suhteet olivat kanavoineet valmiiksi; he antoivat Versaillesin altaihin vuotaa kaiken maailman vetten: kansanomaisten melodiain ja rytmien, eksootisten ja antiikkien sävelasteikkojen, uusien tai uudistettujen intervallilajien. Niinkuin heidän impressionistiset maalarinsa — nuo valon Kristofer Columbukset, — olivat ennen heitä avanneet silmälle uuden maailman, niin ponnistivat nyt myöskin Ranskan säveltäjät voimiaan saadakseen valloitetuksi uuden sävelten maailman; he tunkeutuivat syvemmälle muita Kuullun mystillisiin perukoihin; he löysivät uusia maita tässä sisämeressä. Oli muuten hyvin mahdollista, etteivät he voisi tehdä voittomaistaan mitään. Tapansa mukaan olivat he etupäässä maailman tienraivaajia.
Christophe ihaili tämän uuden musiikin ensi askelten reippautta, musiikin, joka oli syntynyt vasta eilen ja kulki nyt jo taiteen etuvartiona. Mitenkä virkeä tuo aistikas ja hento pikku olento olikaan! Christophe tuli anteeksiantavaksi niitä hullutuksia kohtaan, joita hän oli vielä äsken siinä huomannut. Ainoastaan ne, jotka eivät mitään tee, eivät koskaan erehdy. Mutta erehdys, joka pyrkii elävää totuutta kohti, on hedelmällisempi ja terveempi kuin kuollut totuus.
Olipa tulos mikä tahansa, työ oli hämmästyttävä. Olivier näytti Christophelle, miten paljon oli saatu aikaan viitenäneljättä vuotena, miten paljon tarmoa kulutettu ranskalaisen musiikin kohottamiseksi siitä tyhjyyden unesta, johon se oli vajonnut ennen vuotta 1870: ja se oli tehty ilman sinfoniakoulua, ilman syvällistä sivistystä, ilman traditsiooneja, mestareja, yleisöä; maan ainoa säveltäjä oli ollut Berlioz, ja hän kuoli väsyneenä, tukahdutettuna. Niinpä kunnioittikin Christophe nyt niitä miehiä, jotka olivat panneet alkuun Ranskan kansallisen musikaalisen herätyksen; hänen ei tehnyt enää mieli hämmästellä heidän estetiikkansa ahtautta, heidän lahjattomuuttaan. He olivat luoneet enemmänkin kuin jonkin sävelteoksen: he olivat luoneet kokonaisen soitannollisen kansan. Niistä monista työmiehistä, jotka olivat takoneet Ranskan uutta musiikkia, tuli varsinkin eräs hänelle rakkaaksi: hän oli César Franck, joka kuoli ennenkuin sai nähdä tavoittamansa voiton; aivan kuin vanha saksalainen Schütz oli hänkin vuosikaudet säilyttänyt sielussaan vioittumattomana pyhän uskon rotunsa hengenlahjoihin, ja ne vuodet olivat Ranskan säveltaiteen surullisimmat. Liikuttava näky tosiaan: keskellä nautiskelevaa Parisia moinen puhdas mestari ja musiikin pyhimys, mies, jonka sielun kärsivällisyys säilyi selkeänä ja horjumattomana, niin köyhä kuin hän olikin ja miten hänen työtään halveksittiinkin; hänen sielunsa alistunut hymy kirkasti tuota hyvyyttä henkivää musiikkia.