("Kauhunhuudoin ja valitellen harhaa hietikon kuolleen yössä"),
sillaikaa kuin miljoonat olennot ottelevat väsyksiin saakka, reväistäkseen toistensa käsistä vapauden veriset rievut, sillaikaa lauloivat lähteet ja metsät:
"Vapaa!… Vapaa!… Sanctus, Sanctus…"
Ne eivät kuitenkaan vaipuneet pelkkään unelmien ja tyyneyden itsekkääseen horteeseen. Runoniekkain kuorosta ei puuttunut myöskään traagillisia ääniä: ylpeyden ääntä, rakkauden, ahdistuksen ääntä.
Siinä oli myöskin hirmumyrskyä,
Avec sa force rude ou sa douceur profonde,
("Hurjaa voimaa tai syvää lempeyttä"),
temmeltävää kiihkoa: sellaisten laulajain harha-aistimuksellisia eepoksia, jotka kertovat laumojen kuohunnasta, inhimillisten jumalten taisteluista keskenään, puuskuttavista työmiehistä, jotka
Visages d'encre et d'or trouant l'ombre et la brume,
Dos musculeux tendus ou ramassés, soudain,
Autour de grands brasiers et d'énormes enclumes…
("Mustin ja kultana paistavin kasvoin häärivät, ympäri huuruinen yö, jänteisin seljin kimmoten pystyyn ääressä ahjon, kun valtava moukari lyö…"),