Ensimäinen kerros oli kokonaan herrasväki Weilin hallussa. He olivat rikkaita, lapsettomia juutalaisia, ja viettivät toisen puolen vuotta maaseudulla, Parisin lähistöllä. Vaikka he olivat olleet kaksikymmentä vuotta talon asukkaina — (he jäivät taloon aina totutun tavan vuoksi, vielä sittenkin, kun heidän olisi jo ollut helppo saada parempi ja nykyisen varallisuutensa mukainen asunto), — olivat he muista vuokralaisista aivan kuin sinne pelkästään käymätein pistäytyviä vieraita. He eivät olleet koskaan puhuneet sanaakaan naapuriensa kanssa, eikä heistä tiedetty nykyisin sen enempää kuin silloin, kun he olivat taloon tulleet. Siitä huolimatta langetettiin kuitenkin arvosteluja heistä. Tuosta herrasväestä ei pidetty. Eivätkä he puolestaan koettaneetkaan millään tavoin hankkia muiden suosiota. Silti olisi kannattanut tuntea heitä paremmin: he olivat molemmat erinomaisen hyviä ihmisiä, huomattavan älykkäitä. Itse Felix Weil, noin kuusikymmen-vuotias mies, oli assyrioloogi ja tunnettu kuuluisista kaivauksistaan Vähässä Aasiassa; koska hän oli sangen laajahenkinen ja tiedonhaluinen, niinkuin useimmat muutkin hänen Katunsa sivistyneistä, eivät hänen tutkimuksensa rajoittuneet mihinkään erikoisalaan: hänen mieltään kiinnitti vaikka mikä: kaunotaiteet, sosiaaliset kysymykset, kaikki nykyaikaiset aatteenilmaukset. Ne eivät anastaneet koko hänen olemustaan: sillä kaikki ne huvittivat kyllä häntä, mutta yksikään niistä ei ollut hänen intohimonsa esine. Hän oli älyllinen, liian älyllinen ja vapaa kaikista siteistä, joten hän oli aina valmis toisella kädellä hävittämään, minkä hän toisella rakensi; sillä hän rakensi paljon: työtä ja teorioja; hän oli uuttera ahertaja; tottumuksesta, jonkinlaisesta sielullisen terveyden vaatimuksesta kynti hän kärsivällisesti tieteen vakoa, ja teki sen melkoisen syvältäkin, uskomatta kuitenkaan, että hänen työnsä oli kovinkaan hyödyllistä. Hän oli pahaksi onnekseen ollut aina rikas: siksi hän ei tuntenutkaan sitä elämisen syytä, jonka taistelu olemassaolon puolesta antaa; ja itämaisten tutkimusretkiensä jälkeen, joihin hän oli kyllästynyt muutamassa vuodessa, ei hän ollut huolinut enää mitään julkista tehtävää. Paitsi persoonallisia puuhiaan seurasi hän kuitenkin vielä päivänkysymyksiä, jopa sangen selvänäköisesti: luonteeltaan käytännöllisiä ja pian toteutettavia yhteiskunnallisia reformeja, Ranskan opetuslaitoksen uudistamista; hän keksi ja päästi liikkeelle uusia aatteita, loi aatevirtauksia; hän saattoi suuret älylliset koneistot käyntiin, ja kyllästyi sellaiseen aina kohta. Monta kertaa ällistytti ja suututti hän ihmisiä, jotka hän oli todisteluillaan saanut innostumaan johonkin asiaan, arvostelemalla piankin jälkeenpäin mitä murhaavimmin ja masentavimmin herättämäänsä aatetta. Tätä hän ei tehnyt tieten taiten: se oli hänessä luonteen vaatimus; kun hän oli hyvin arkahermoinen ja irooninen, ei hän voinut kärsiä asioissa eikä ihmisissä mitään naurettavuuksia; hän näki kaikki aina häikäilemättömän todellisessa valossa; ja koska ei ole yhtään asiaa eikä hyvää ihmistä, jotka eivät näyttäisi eräiltä kulmilta katsottuina ja hieman suurennettuina naurettavilta, niin ei löytynyt myöskään mitään, johon hänen ivansa ei lopulta kohdistunut. Moinen ei ollut luonnollisestikaan omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Ja kuitenkin koetti hän parhaansa mukaan tehdä ihmisille hyvää; ja hän teki sitä; mutta siitä ei oltu hänelle liioin kiitollisia; nekään, jotka olivat hänelle todella kiitollisuuden velassa, eivät antaneet sielussaan hänelle anteeksi sitä, että olivat hänen silmissään naurettavia. Hänen ei sopinut nähdä ihmisiä liian tarkoin, jos halusi säilyttää rakkautensa heihin. Ei silti, että hän olisi ollut misantrooppi. Sellainen ollakseen ei hän ollut tunteistaan tarpeeksi varma. Hän oli arka sitä samaa maailmaa kohtaan, jota hän pilkkasi; pohjaltaan hän ei ollutkaan aivan vakuutettu, eikö se maailma ollut oikeassa ja hän väärässä; hän koetti olla jossakin määrin samanlainen kuin muut, koetti omistaa toisten elämäntapoja ja niitä heidän käsityksiään, jotka lähenivät hänen omiaan. Mutta se ei mitenkään onnistunut: hän ei voinut olla ihmisiä arvostelematta; hänellä oli terävä vaisto huomata kaikkea, mikä oli liioiteltua, mikä ei ollut luonnollista ja korutonta; eikä hän osannut salata pisteliäisyyttään. Erittäin herkkä hän oli näkemään juutalaisten naurettavia puolia, sillä sen rodun hän tunsi parhaiten; ja kun hän, vaikka oli vapaamielinen eikä hyväksynyt rotujen välisiä eroituksia, joutui usein kuitenkin ottelemaan toisiin rotuihin kuuluvien kansalaisten rotu-ennakkoluuloja vastaan, — ja koska hän sitäpaitsi ikäväkseen tunsi itsensä kodittomaksi kristillisen maailmankatsomuksen piirissä, niin vetäytyi hän lopulta arvokkaalla tavalla omaan kuoreensa, itseivalliseen uurasteluunsa ja syvään rakkauteensa, joka hänellä oli vaimoaan kohtaan.
Pahinta oli, ettei vaimokaan ollut turvassa hänen ironialtaan. Hän oli hyvä ja toimelias vaimo; hän halusi olla hyödyksi maailmassa ja puuhasi aina joitakin hyviä töitä. Hän ei ollut luonteeltaan niin monisäikeinen kuin hänen miehensä; siveellinen itsetunto ja hieman jäykkä ja järkiperäinen, mutta sangen korkea käsitys velvollisuudesta oli tehnyt hänet jossakin määrin ylpeän itsetietoiseksi. Koko hänen elämänsä, — melkoisen alakuloinen elämä, ilman lapsia, ilman suurta iloa, suurta rakkautta, — nojautui tähän vahvaan, ennen kaikkea tahtomalla syntyneeseen siveelliseen uskoon. Mutta kun miehen ivallinen silmä hyvin huomasi, että tuossa uskossa oli sangen suuri määrä tahallista itsepetosta, niin ei hän voinut olla ilveilemättä vaimonsa kustannuksella (se taipumushan oli niin syvällä tuon miehen luonteessa, ettei hän sille mitään voinut). Felix Weilin sielu oli ristiriitaisuuksia täynnä. Hänellä oli aivan yhtä korkea käsitys velvollisuudesta kuin hänen vaimollaankin, mutta samalla oli hänellä hillitön halu analysoida, arvostella, paljastaa itselleen omat näköharhansa, ja se seikka usutti hänet erittelemään, nyppimään palasiksi oman moraalisen ryhtinsä. Hän ei huomannut, että hän kaivoi tällä tavoin perustaa vaimonsa jalkain alta, masensi julmalla tavalla hänen siveellistä rohkeuttaan. Ja kun hän sitten näki, mitä hän oli tehnyt, kärsi hän siitä vielä enemmän kuin vaimo; mutta paha oli silloin jo tehty. Siitä huolimatta rakastivat he uskollisesti toisiaan, tekivät työtä, ja tekivät hyvää. Mutta ihmiset, he eivät arvostelleet sen leppeämmin vaimon kylmää arvokkuutta kuin miehen ivallisuuttakaan; ja kun tämä aviopari oli liian ylpeä kuuluttaakseen tekemiään hyviä töitä tai julistaakseen, että he halusivat yhä edelleen niitä tehdä, niin pidettiin heidän hillittyä hienotunteisuuttaan välinpitämättömyytenä ja heidän erilleen vetäytymisiään itsekkyytenä. Ja kuta enemmän he huomasivat, että muilla oli heistä se mielipide, sitä visummin he varoivat tuota käsitystä mitenkään kumoamasta. Kun useat toiset heidän rotunsa jäsenet saivat kärsiä tökerön tungettelunsa tähden, niin he jälleen joutuivat liiallisen umpimielisyytensä uhreiksi; ja kuitenkin salasi se umpimielisyys paljon oikeata ja kunniallista ylpeyttä.
Pohjakerroksessa, joka oli muutama jalka pientä puutarhaa ylempänä, asui eversti Chabran, virkaeron ottanut siirtomaiden tykkiväen upseeri; tämä voimakas ja vielä nuori mies oli suorittanut oivallisia sotaretkiä Sudanissa ja Madagaskarissa; sitten hän oli yhtäkkiä jättänyt kaikki silleen ja oli piiloutunut maailmalta: ei halunnut enää kuulla puhuttavankaan armeijasta, vietti päivänsä penkoen kukkalavojaan, koettaen harjoitella soittamaan huilua, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja muristen alinomaa politiikkaa vastaan sekä tiuskien tyttärelleen, jota hän jumaloi. Tyttö oli noin kolmekymmen-vuotias, ei varsin kaunis, mutta rakastettava, ja oli uhrautunut kokonaan isänsä hyväksi, eikä ollut mennyt naimisiin, ettei isä olisi jäänyt yksin. Christophe näki heidät usein, kun sattui tulemaan ikkunansa ääreen ja katseli ulos; ja, niinkuin hyvin ymmärtää, huomasi hän nopeammin tyttären kuin isän. Tyttö oleskeli osan iltapäiviään puutarhassa, ompeluksineen, istuen ja haaveillen, tai touhuten jotain puutarhahommissa; ja aina hän oli iloinen ja ystävällinen isälleen, vanhalle torapussille. Kuului, kuinka hän tyynellä ja kirkkaalla äänellä ja puoleksi ilveillen vastaili marmattelevalle isälleen, joka kulkea laahusteli pitkät ajat hiekkakäytäviä pitkin; sitten isä meni sisään, ja tytär jäi istumaan jonnekin puutarhan penkille, ompelemaan tuntikausiksi, liikkumatta, puhumatta, hymyillen epämääräisesti, sillaikaa kuin joutilas upseeri sisällä kiusasi käheää huiluaan, tai ulisutteli vaihteen vuoksi puhkavaa harmooniumia, Christophen suureksi huviksi tai hermostukseksi — (aivan hänen tuuliensa mukaan).
Kaikki nämä ihmiset elivät tuossa talossa ja suljetussa puutarhassa, johon ei henkäystäkään maailmasta päässyt, vieretysten, mutta suorastaan ilmanpitävästi toisistaan eristettynä. Ainoastaan Christophe, jolla oli sielullinen tarve avautua ulospäin ja joka oli täynnä ylitsekuohuvaa elämää, seurasi kaikkien heidän kohtaloitaan suurella, hellällä, nopealla ja samalla selvänäköisellä mielenkiinnolla, kenenkään heidän siitä tietämättä. Hän ei ymmärtänyt heitä. Hänellä ei ollut kykyä heitä ymmärtää. Häneltä puuttui Olivierin psykoloogista intelligenssia. Mutta hän rakasti heitä. Vaistomaisesti asettui hän heidän asemaansa. Hitaasti virkosi hänessä eloon, aivan kuin salaperäisten voimain kohottamana, hämärä tuntu, minkälaisia nämä läheiset ja kuitenkin kaukaiset ihmiset olivat; hän tunsi ikäänkuin horteessa sekä tuon surevan naisen tuskan että stoalaisen aatteellisuuden ylpeän, vaikenemisen: papin, juutalaisen, insinöörin ja vallankumouksellisen miehen tunteet; hän aavisti, mikä keskinäisen rakkauden ja uskon kalpea ja hellä liekki kyti Arnaud-naapureissa; hän aavisti kansan pojan naiivin kaipuun valoa kohti; sen tukahdutetun kapinallisuuden ja hyödyttömän elämän, jotka kiduttivat upseeria; sekä syreenien varjossa uneksivan nuoren tytön tyynen alistuvaisuuden. Mutta ainoastaan Christophe saattoi eroittaa tämän sielujen hiljaisen musiikin; muut eivät sitä kuulleet, jokainen heistä oli sulkeutunut omaan suruunsa ja omiin unelmiinsa.
Muuten tekivät kaikki työtä, sekä tuo vanha ja skeptillinen tiedemies että pessimistinen insinööri, sekä pappi että anarkisti, nuo ylpeät tai toivottomat sielut kaikki. Mutta muurari katolla lauloi.
Muuallakin paitsi siinä talossa huomasi Christophe saman henkisen yksinäisyyden, parhaidenkin keskuudessa, — ja silloinkin, kun he muodostivat ryhmiä.
Olivier oli tutustanut Christophen erään pienen aikakauslehden henkilöihin, johon hän itse kirjoitti. Aikakauslehden nimi oli Esope, ja se oli ottanut tunnukseksi seuraavan Montaignen jutun:
"Aisopos vietiin myytäväksi kahden muun orjan kanssa. Ostaja kysyi ensimäiseltä orjista, mitä hän osasi tehdä; näyttääkseen etujaan orja lasketteli kaikki maailman ihmeet ja kummat; toinen kehuskeli itseään ehkä vieläkin enemmän. Kun tuli Aisopoon vuoro ja häneltäkin kysyttiin, mitä hän osasi tehdä, vastasi hän: — En mitään, sillä nuo ovat tehneet kaikki, he osaavat jo kaikki."
Pelkkä halveksumisenosoitus niille, "jotka", kuten jo Montaigne aikoinaan sanoi, "harjoittavat julkeasti tietämistä ammattina, ja heidän suunnattomalle itsekylläisyydelleen!" Sillä pohjaltaan olivat nuo Esopen skeptillisiksi väitetyt miehet mitä syvimmin asiaansa uskovia. Mutta yleisön silmissä ei tällainen ylimielinen ironian ja tietämättömyyden naamio luonnollisestikaan ollut liioin viehättävä; se oli omiaan yleisöä ällistyttämään. Kansan saa puolelleen ainoastaan silloin, kun tarjoaa sille yksinkertaisen, selvän, voimakkaan ja varman elämän sanoja. Se pitää enemmän vankasta valheesta kuin heikkoverisyyttä potevasta totuudesta. Skeptillisyys ei viehätä sitä muulloin kuin silloin, kun sillä peitellään jotain lihavaa realistista piirrettä tai jotain kristillistä taikauskoisuutta. Sitä halveksivaa pyrrhonismia, johon Esope verhoutui, jaksoi ainoastaan pikku ryhmä erikoisia päitä ymmärtää — pieni joukko sellaisia "alme sdegnose", jotka tunsivat salatun voimansa. Se voima ei ollut luotu touhua eikä elämää varten.
Siitä eivät nämä miehet olleet millänsäkään. Kuta kansanvaltaisemmaksi Ranska muuttui, sitä aristokraattisemmaksi näyttivät muuttuvan sen henkiset aatteet, sen taide, sen tiede. Tiede vetäytyi aivan erikoisen kielensä turviin, oman pyhättönsä perukkaan, kolminkertaisten esirippujen taakse, joita ainoastaan asiaan vihityt pystyivät kohottamaan, ja niin oli se paljon vaikeammin tavoitettavissa kuin Buffonin ja Encyclopedistien ajalla. Taide, — ainakin se, joka kunnioitti itseään ja palveli puhtaasti kauneutta, — oli yhtä ilmanpitävästi itseensä sulkeutunutta; se halveksi kansaa. Yksinpä sellaistenkin kirjailijain keskuudessa, jotka eivät välittäneet niin paljon kauneudesta kuin elämisestä, vaan antoivat suuremman arvon siveellisille aatteille kuin esteettisille ajatuksille, vallitsi usein omituinen, ylimyksellinen henki. Heistä näytti olevan tärkeämpää säilyttää itsellään sisäistä tultaan kuin sytyttää sitä muihin. Olisi saattanut sanoa, etteivät he välittäneet, voittivatko heidän aatteensa, kunhan he ainoastaan voivat sanoa, että ne olivat tosia.