Célinen samoin kuin Christophenkin terveestä luonteesta oli kaikki rakastelevainen ystävyys inhottavaa; heillä ei ollut taipumusta tuohon tunteiden muotoon, josta kaksimieliset olennot, ne nimittäin, jotka aina tahtovat kulkea tunteissaan mutkateitä, pitävät niin suuresti. He olivat keskenään tosiaankin kuin kaksi kunnon toveria.
Christophe kysyi Célineltä kerran, mitä hän teki joskus iltapäivin, silloin, kun Christophe näki hänet puutarhan penkillä istumassa, käsityö helmassa, mutta kuitenkaan siihen koskematta ja liikkumatta tuntikausiin. Céline punastui, ja väitti, ettei hän toki tuntikausia sillä tavalla istunut, vaan ainoastaan silloin tällöin pari minuttia, joskus neljännennenkin, "miettien tarinoitaan".
— "Mitä tarinoita?"
— "Sellaisia, joita Céline haaveksi."
— Haaveksitteko te tarinoita? Oi, kertokaapa niitä minulle.
Céline sanoi, että Christophe oli liian utelias. Uskoi hänelle ainoastaan sen, ettei hän ollut niissä tarinoissa sankarittarena.
Christophe hämmästyi.
— Jos kerran sepittää itselleen tarinoita, niin minusta tuntuisi luonnollisemmalta sepittää omaa taruaan, mutta kaunisteltuna; uneksia itselleen onnellisempaa elämää.
— Sellaista minä en voisi, vastasi Céline; jos sitä ajattelisin, niin tulisin epätoivoiseksi.
Céline punastui uudestaan, kun oli täten näyttänyt kätkettyä sieluaan; ja hän jatkoi: