— Tulkaa katsomaan minun "kanonejani"!
Christophe lähti hänen perästään, ihmetellen, mitä Ranskan tykistön kanunat häneen kuuluivat. Mutta majuri toikin voitonriemuissaan hänelle eräänlaisia musikaalisia "kanoneja", jonkinlaisia mestaruuden näytteitä: nuoteilla täytettyjä kaavakkeita; kappaleita, joita voitiin esittää alkamalla loppupäästä, tai nelikätisesti, siten, että toinen soitti sivun oikein, toinen nurinpäin lukien. Majuri, entinen polyteknikkolainen, oli aina pitänyt musiikista; mutta varsinkin rakasti hän siinä probleemia; se oli hänestä, — (ja sitä se on tosiaan eräistä) — mainiota aivovoimistelua; ja hän koetti keksiä ja ratkaista kaikenlaisia konstruoituja musiikkiarvoituksia, toinen toistaan kummallisempia ja hyödyttömämpiä. Tietysti ei hänelle upseerina ollessa jäänyt paljoa aikaa tätä maniaansa tyydyttääkseen; mutta sitten, kun hän oli ottanut virkaeron, heittäytyi hän intohimoisesti sitä harrastamaan; siihen uhrasi hän nyt koko sen sitkeytensä ja kekseliäisyytensä, millä hän muinoin oli ahdistellut Afrikan erämaissa neekerikuninkaitten sotalaumoja, tai livistänyt tiehensä heidän kynsistään. Christophesta olivat nämä ongelmat hauskoja, ja hän asetti puolestaan majurin ratkaistavaksi erään vieläkin monimutkaisemman. Upseeri hurmautui, ja sitten he kilpailivat kekseliäisyydessä: musikaalisia kompia tuli satamalla. Leikin päätyttyä Christophe lähti kotiinsa. Mutta jo seuraavana aamuna sai hän naapuriltaan uuden probleemin, oikean visapahkan, jota keksiäkseen majuri oli valvonut puolen edellistä yötä; Christophe vastasi siihen; ja sitä taistelua jatkui, kunnes se alkoi Christophea kyllästyttää; hän julisti siis olevansa voitettu: seikka, josta upseeri oli ylen iloissaan. Hänestä tämä voitto oli kuin todellinen Saksalta saatu "revanche". Hän kutsui Christophen luokseen päivälliselle. Christophen suoruus, sillä hän ilmaisi pitävänsä kerrassaan hirveinä majurin sävellyksiä ja alkoi vimmasta huutaa, kun Chabran rupesi vonguttamaan erästä Haydnin andantea, sai aikaan sen, että Christophe saavutti lopullisesti hänen suosionsa. Tästä lähtien kävivät he usein toistensa luona juttusilla. Mutta musiikista he eivät enää puhuneet. Christophesta oli sangen keskinkertaista huvia kuunnella naapurinsa hassutuksia siitä; ja sentähden hän mielellään siirti pakinan sotilasasioihin. Majurista se olikin kaikkein hauskinta: musiikki oli tuolle mies-rukalle ainoastaan teennäinen huvitus; pohjaltaan hän eli ainaisessa omassa ikävässään.
Majuri antoi houkutella itsensä kertomaan sotaretkistään Afrikassa. Valtavia seikkailuja, aivan kuin Pizarron ja Cortesin! Christophe näki suureksi kummakseen, että vielä nykyaikaan elettiin sellaisiakin ihmeellisiä ja barbaarisia eepoksia; hän ei ollut tähän saakka tiennyt niistä mitään, eivätkä edes itse ranskalaisetkaan paljoa tunteneet noita seikkailuja, joissa kourallinen ranskalaisia valloittajia on parinkymmenen vuoden ajan uhrannut määrätöntä sankaruuttaan, kekseliäisyyttä, rohkeutta ja yli-inhimillistä tarmoa, yksinään mustien maanosan sydämessä, neekerilaumojen saartamana, usein vailla alkeellisimpiakin sodan välineitä, taistellen säännöllisesti vasten yleistä mielipidettä ja ynseän hallituksen tahtoa ja valloittaen siten Ranskalle, vasten Ranskan omaa halua, sitä itseään suuremmat valtakunnat. Valtavan ilon ja veren tuoksu nousi näistä taisteluista, joiden temmellyksessä Christophe näki sielussaan oikeita nykyaikaisia _condottieri_hahmoja, niin satumaisia sankari-seikkailijoita, ettei niitä olisi voinut aavistaa enää olevankaan nykyaikaisessa Ranskassa; sellaisia tyyppejä, että nykyinen Ranska häpeää niitä tunnustaa ja kätkee ne vaikenemisen verhoon. Uljaasti kajahteli majurin ääni, kun hän näitä muistojaan tarinoi; lauhkeasti ja täsmällisin, kylmin sanoin kuvaili hän, — (pistäen omituisesti keskelle eepillisiä kertomuksiaan tuon tuostakin välihuomautuksia), — perehtyneen miehen tavalla geoloogisia maisemamuotoja, pitkiä pikamarsseja, huimia hyökkäyksiä ja ihmismetsästyksiä, joissa hän itse oli ollut vuoroin ampuja tai riista, ja joissa ei armoa annettu. — Christophe kuunteli majuria, ja kun hän katseli häntä, tuli hänelle syvä sääli, että tuollainen kaunis ihmiseläin oli pakotettu olemaan toimettomana, riutumaan naurettavissa leikeissä. Hän ihmetteli, kuinka majuri oli saattanut alistua tällaiseen kohtaloon. Ja hän kysyikin häneltä siihen syytä. Majuria ei ensin näyttänyt haluttavan paljastaa vieraalle omia ikävyyksiään. Mutta ranskalaiset ovat lopultakin löysäsuisia, varsinkin kun voivat syyttää toisiaan:
— Hittoako minä teen nykyaikaisessa armeijassa? vastasi majuri. Meriupseerit kirjoittavat romaaneja. Jalkaväki harrastaa sosialismia. He harrastavat kaikkea paitsi sotaa. He eivät siihen enää valmistaudukaan, he valmistautuvat olemaan sotimatta; he harrastavat sodan filosofiaa… Sodan filosofia! Selkäänsä saaneiden hölmöjen huvittelua: aprikoivat, millä tavoin kerran saavat selkäänsä!… Saivartelu ja filosofeeraus eivät minuun kuulu. Parempi vetäytyä erilleni, ja rustata noita kanoneja!
Hän ei iljennyt puhua pahimmista vääryyksistä, mitä oli kärsinyt: upseerien keskinäisestä epäluulosta, jonka eräät ilmiantajat olivat saaneet aikaan, nöyryyttävistä ja julkeista käskyistä joidenkuiden oppimattomien ja pahansuopien valtiomiesten puolelta, armeijan surusta, kun sitä käytettiin halpoihin poliisitehtäviin, takavarikoimaan kirkon omaisuutta, kukistamaan työväen lakkoja, palvelemaan kätyrinä vallassaolevan puolueen etuja ja puoluekiihkoa — radikaalien tai antiklerikaalien pikku porvarien pyyteitä koko muuta Ranskaa vastaan. Puhumattakaan tuon vanhan Afrikankävijän inhosta uutta siirtomaa-armeijaa kohtaan, joka oli enimmäkseen kansan kaikkein huonoimmista aineksista pestattu, sitä varten, että itsekkäät ja pelkurit olisivat saaneet säästyä vuodattamasta vertaan, päässeet ottamasta osaa kunniaan ja vaaraan hankittaessa ja puolustettaessa "suurempaa Ranskaa", — merten takaista Ranskaa.
Christophella ei ollut syytä sekautua näihin ranskalaisten keskinäisiin riitoihin; ne eivät häneen kuuluneet; mutta vanhan upseerin ajatukset miellyttivät häntä. Mikä hänen oma mielipiteensä sodasta olikin, arveli hän kuitenkin, että armeijan tehtävänä on kasvattaa sotamiehiä, niinkuin omenapuut omenia, ja että omituinen erehdys on oksastaa siihen politikoitsijoita, esteetikkoja ja sosioloogeja. Kumminkaan ei hän käsittänyt, miten tämä voimakas mies saattoi luovuttaa paikkansa muille. Kuka ei taistele vihollisiaan vastaan, on itse pahin vihollisensa. Kaikissa noissa ranskalaisissa, joita kannatti mainita, oli taipumus vetäytyä syrjään, kummallinen kieltäytymisen ominaisuus. — Tämän ominaisuuden näki Christophe kaikkein syvimpänä ja liikuttavimpana majurin tyttäressä.
Tyttären nimi oli Céline. Hänellä oli hieno, kiinalaistapaan nyttyrälle vedetty, huolellisen siististi kammattu tukka, joka jätti korkean ja kaarevan otsan ja hieman suippokärkiset korvat paljaiksi; hänen poskensa olivat laihat, leuka siro, maalaishieno; silmät kauniit ja mustat: älykkäät, luottavaiset ja ylen lempeät, likinäköisen silmät; nenä suurenlainen, ylähuulen vieressä pikku mustama; hymy hiljainen, ja kun hän hymyili, työntyi hiukan liian turpea alahuuli herttaisesti ja pehmeästi eteenpäin. Hän oli hyväsydäminen, uuttera, sukkelaälyinen, mutta kummastuttavan vähän sielullisesti utelias. Hän ei lukenut paljoa, ei tuntenut ainoaakaan uutta kirjaa, ei käynyt koskaan teatterissa, ei ollut matkustanut missään — (matkustaminen oli näet isästä, joka oli ennen muinoin matkustellut liikaakin, ikävää); ei yhtynyt ylemmän luokan hyväntekeväisyyshommiin — (isä arvosteli niitä pisteliäästi), — ei koettanut mitään oppia, — (isä pilkkasi oppineita naisia), — ei liikkunut missään puutarhansa pienestä nurkasta, noiden neljän korkean kivimuurin keskeltä, jossa hän eli kuin valtavan kaivon pohjassa. Ja kuitenkaan ei Célinellä juuri ollut ikävä. Hän vietti aikaansa niin rattoisasti kuin voi, hän oli iloisesti alistunut. Hänestä ja siitä hänelle ominaisesta ilmapiiristä, jollaisen kukin nainen tietämättään luo ympärilleen, elipä hän missä oloissa tahansa, kävi Chardinin taulujen tunnelma: arkisissa tehtävissä askartelevien henkilöiden lämmin hiljaisuus, tyyneys ja heidän tarkkaava — (hieman untelo) asentonsa; — totutun järjestyksen ja elämän aina määrähetkillä varmassa muodossa uudistuvien ja silti rakkaiden ajatusten ja tapojen runollisuus, syvä viihtymys ja rauhallinen sulous; onnellisten porvarissielujen tyyntä keskinkertaisuutta: kunniallisuutta, omantunnon puhtautta, lepoa, rauhaa töissä, rauhaa iloissa, ja kuitenkin niin runollista. Tervettä elegansia, suurta sielun ja ruumiin puhtautta: sellaista, joka hajahtaa ikäänkuin hyvältä leivältä ja lavendelilta, ja jossa on suoruutta, lempeyttä. Rauhaa ihmisissä ja heidän askareissaan, vanhojen talojen ja hymyilevien sielujen rauhaa…
Christophe, jonka kunnioittava ja luottava käytös herätti toisissakin luottamusta, oli tullut Célinen hyväksi ystäväksi. He puhelivat sangen vapaasti keskenään; ja lopulta Christophe teki hänelle sellaisiakin kysymyksiä, että Céline kummasteli itsekseen, kuinka hän niihin vastasikaan; Céline puolestaan puhui Christophelle monenmoista, mitä hän ei ollut ennen puhunut kenellekään muulle, ei edes kaikkein lähimmille.
— Se johtuu siitä, ettette minua pelkää, selitti Christophe. Meidän keskenämme ei ole rakkauden vaaraa: me olemme liian hyviä ystäviä rakastuaksemme.
— Olettepa te kohtelias! vastasi Céline nauraen.