Sähkötyöläinen Aubert tapasi papin kerran Christophen luona. Hän hätkähti, kun ensin näki hänet siellä. Hänen oli sangen vaikea salata vastenmielisyyttään. Sittenkin, kun hän oli jo voittanut sen ensimäisen tunteensa, jäi hänelle aina jonkinlainen paha olo: häntä kiusasi omituisesti istua tuon mustamekon parissa, miehen, joka oli hänen sielunelämälleen aivan epämääräinen olio. Mutta kuitenkin pääsi hänen seurusteluhalunsa ja hänen ilonsa saada pakinoida hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa voitolle hänen vankasta antiklerikalismistaan. Hän hämmästyi, kun huomasi, miten ystävällisesti Watelet ja abbé Corneille kohtelivat toisiaan; ja yhtä suuresti hän kummastui, kun näki tässä papin, joka oli demokraatti, ja vallankumouksellisen, joka oli aristokraatti; moinen käänsi nurin narin kaikki hänen entiset käsityksensä. Turhaan mietti hän päässään, mihinkä yhteiskunnalliseen luokkaan hän heidät voisi sijoittaa: sillä hänen piti luokitella ihmisiä ymmärtääkseen heitä. Ei ollut varsin helppo keksiä, mihin osastoon pistää tuon rauhallisen ja vapaan papin, joka oli lukenut Anatole Francea ja Renania ja joka puhui heistä aivan tyynesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi. Mitä muuten tietoon tulee, ei abbé Corneillen tapana ollut antaa komentelijain johtaa itseään, vaan sellaisten ihmisten, joilla oli tietoja. Hän kunnioitti kyllä auktoriteettia; mutta sillä ei ollut hänelle samaa arvoa kuin tieteellä. Liha, henki, rakkaus, siinä kaikki kolme armonastetta, jumalallisten portaiden kolme pykälää, Jakobin tikapuut — Luonnollisesti ei kunnon Aubert liioin voinut ymmärtää tällaista luonnetta, eikä edes aavistaa, että sellaista saattoi olla olemassa. Abbe Corneille sanoi lauhkeasti Christophelle, että Aubert oli hänestä kuin eräät ranskalaiset talonpojat, jotka hän oli kerran sattunut näkemään. Muuan nuori englantilainen vallasnainen kysyi näiltä talonpojilta tietä. Kysyjä puhui englanninkieltä. Talonpojat kuuntelivat vakavasti, eivätkä ymmärtäneet. Sitten he puolestaan puhelivat ranskaa. Mutta nyt ei taas englantilainen ymmärtänyt. Silloin katselivat talonpojat toisiinsa säälitellen, pudistivat päätänsä, ja virkkoivat toisilleen, käyden jälleen käsiksi työhönsä:
— On se sittenkin surkeaa! Niin korea neiti!…
Aivan kuin neiti olisi heistä ollut mykkä, kuuro tai heikkopäinen…
Ensi aikoina oli Aubert vaitelias, sillä papin ja Watelet'n oppineisuus ja hieno käytös tekivät hänet araksi; hän kuunteli hiljaa heidän keskusteluaan. Mutta vähitellen ärsytti ja sai hänen naiivi ilonsa kuulla omiakin sanojaan hänet yhtymään juttuun. Hän purki kaikki ylevät ja sangen löysät teoriansa. Toiset kuuntelivat kohteliaasti, hieman iroonisesti, sisällään hymyillen. Aubert ihastui heidän ystävällisyydestään eikä pysähtynyt siihen; hän käytti hyväkseen, ja pian väärinkin, abbé Corneillen loputonta kärsivällisyyttä. Hän luki papille ääneen kyhäyksiään. Ja abbé Corneille alistui ja kuunteli; eikä se ollutkaan hänestä kovin ikävää: sillä hän ei kuunnellut niin paljon sanoja kuin itse miestä. Ja kun Christophe surkutteli häntä, niin hän sutkautti:
— Oh, ei mitään. Olen saanut kuulla paljon pahempia.
Aubert oli kiitollinen näille kahdelle uudelle tuttavalleen; ja he kolme rupesivat lopulta pitämään toisistaan, siitä huolimatta, etteivät ymmärtäneet toistensa aatteita, tahi eivät juuri koettaneetkaan niitä ymmärtää. Heitä aivan hämmästytti, että olivat joutuneet niin lähetysten. Sitä he eivät olisi koskaan uskoneet. — Christophe oli vienyt heidät yhteen.
Christophella oli viattomina liittolaisina kolme pienokaista, Elsbergerien kaksi lasta ja Watelet'n pieni kasvattitytär. Hänestä oli tullut heidän ystävänsä; he pitivät hänestä hirveästi. Hänen oli käynyt sääliksi, että lapset olivat niin yksinään. Ja puhumalla kullekin lapsista heidän yksinäisestä naapuristaan, herätti hän heissä kiivaan halun nähdä toisiaan. Lapset vilkuttivat toisilleen ikkunasta; ja portaissa he virkkoivat aina toisilleen salaa jonkin sanan. Ja he kiusasivat niin kauan, että saivat Christophien tukemina vanhemmiltaan luvan tavata joskus toisiaan Luxembourgin puistossa. Christophe oli juonestaan hyvillään ja meni näkemään heitä, kun he tapasivat siellä toisensa ensi kertaa; hän näki, että lapset olivat kainoja ja teennäisiä, eivätkä tienneet, miten tässä oudossa onnessaan olla, kuinka elää. Heti sai Christophe heidät innostumaan; hän pani heidät leikkimään, juoksemaan, hippasille; ja hän yhtyi iloon aivan kuin olisi itse ollut kymmen-vuotias poika; kävelijät vilkaisivat huvitettuina ja ilveillen ohimennessään tuohon isoon mieheen, joka juoksi, kirkui ja hyppeli puiden takana kolmen pikku tytön ajelemana. Ja kun vanhemmat sitten olivat yhä vain epäluuloisia eivätkä näyttäneet haluavan, että lapset kovin usein tapaisivat toisiaan Luxembourgissa, — (sillä siten he eivät voineet pitää niitä tarkoin silmällä) — niin keksi Christophe sen keinon, että sai majuri Chabranin, joka asui pohjakerroksessa, kutsumaan lapset leikkimään yhdessä talon puutarhaan.
Sattuma oli tehnyt hänet tuon majurin tuttavaksi: — (sattuma osuu aina sellaisille ihmisille, jotka haluavat sitä käyttää hyväkseen). — Christophien kirjoituspöytä oli ikkunan ääressä. Eräänä päivänä vei tuuli muutaman nuottiarkin ulos puutarhaan. Christophe juoksi hakemaan papereitaan, paljain päin ja rinta avoinna, niinkuin hän oli huoneessaan istunut, viitsimättä edes vilkaista pukuaan. Hän luuli joutuvansa tekemisiin ainoastaan majurin palvelijan kanssa. Mutta hänelle avasikin oven majurin tytär. Christophe ällistyi hiukan, ja selitti, mitä varten hän oli tullut. Neiti hymyili ja pyysi häntä sisälle; ja sitten he menivät puutarhaan. Kun Christophe oli saanut nuotit käsiinsä, tahtoi hän heti livistää tiehensä, ja neiti saattoi häntä ulko-ovelle. Mutta silloin sattuikin upseeri juuri tulemaan kotiin. Majuri katsoi ällistyneenä tätä kummannäköistä vierasta. Tytär esitteli nauraen Christophen isälleen.
— Ah, tekö se olitte, muusikko? virkkoi upseeri. Hauskaa tavata. Mehän olemme ammattiveljiä.
Majuri puristi Christophen kättä. He juttelivat lauhkean iroonisesti, miten he antoivat toisilleen konsertteja, Christophe pianolla, majuri huilulla. Christophe aikoi sitten lähteä pois; mutta toinen ei häntä enää päästänytkään; hän innostui latelemaan aivan valtavat määrät musiikkia koskevia aatteitaan. Yhtäkkiä hän keskeytti ja sanoi: