Olivier puhui totta. Kuta enemmän Christophe oppi tuntemaan ranskalaisia, sitä enemmän hämmästyi hän, miten yhdenlaisia Ranskan ja Saksan rehelliset ihmiset olivat keskenään. Herrasväki Arnaud muistutti hänen vanhaa ystäväänsä Schulzia, joka oli rakastanut taidetta niin puhtaasti: pyytelemättä omia etujaan, unohtaen täydellisesti itsensä, uhrautuen kokonaan kauneudelle. Ja Schulzin muisto sai hänet rakastamaan näitä puolisoita.
Samalla kuin Christophe huomasi, ettei eri rotuihin kuuluvien ihmisten välillä ollut mitään toisistaan eroittavia rajoja, tunsi hän myöskin, ettei saman rodun hyvien ihmisten ajatustenkaan välillä ollut raja-aitoja. Hänen avullaan tutustui kaksi ihmistä, joiden näytti olevan kaikkein vaikeinta ymmärtää toisiaan, nimittäin abbé Corneille ja Watelet toisiinsa, kylläkin Christophen millään tavoin aikomatta lähentää toisiinsa heitä. Christophe lainasi kirjoja heiltä molemmilta, ja lainasi sitten, niin kursailematta, että Olivieria loukkasi, samoja heidän kirjojaan heille toisilleen. Abbé Corneille ei ollut siitä millänsäkään; hänellä oli vaistomainen ihmisymmärtämys; ja hän oli tarkastanut Christophea salaa ja oli nähnyt, miten paljon jaloa, jopa suorastaan uskonnollista tuossa hänen nuoressa naapurissaan oli, — uskonnollista, jota Christophe ei liioin olisi ominaisuudekseen myöntänyt. Keskinäisen lähestymisen ensi askel oli nide Krapotkinia; sen oli Watelet lainannut Christophelle. He pitivät siitä kaikki kolme eri syistä. Sattui sitten, että kirjojen omistajat kohtasivat eräänä päivänä toisensa Christophen luona. Christophe pelkäsi ensin, että vieraat virkkaisivat toisilleen jonkin epämieluisan sanan, mutta päinvastoin: he olivat toisilleen hyvin kohteliaita. He juttelivat aluksi varsin vaarattomista asioista: kumpikin matkoistaan, ihmiskokemuksistaan. Ja sitten he näkivät toisissaan paljon lempeyttä, evankeelista henkeä, haaveellisia toiveita, monista toivottomuuden syistä huolimatta. He mielistyivät toisiinsa, vaikka siinä suopeudessa olikin vielä hiukan ironiaa. Ylen arkatuntoista ystävällisyyttä. Kertaakaan he eivät koskeneet toistensa uskomusten peruskysymyksiin. He tapasivat toisiaan harvoin, eivätkä koettaneetkaan tavata; mutta kun he kohtasivat toisensa, oli heistä hauska toisiaan nähdä.
Heistä kahdesta oli abbé Corneille hyvinkin yhtä vapaahenkinen kuin Watelet. Christophe ei olisi sellaista aavistanut. Hän huomasi vähitellen, miten suuri ja vapaa uskonnollinen aatteellisuus, mikä voimakas, kirkas ja kiihkoton mystisismi huokui papin kaikista ajatuksista, hänen jokapäiväisestä elämästään, hänen kaikkeudennäkemyksestään, — aatteellisuus, joka saattoi hänet elämään Kristuksessa niinkuin Kristus hänen uskonsa mukaan oli elänyt Jumalassa.
Abbé Corneille ei kieltänyt ainoaakaan elämän voimaa. Hänelle olivat kaikki aatteelliset kirjoitukset, vanhat ja nykyaikaiset, uskonnolliset ja maalliset, Mooseksesta Berthelotiin saakka, totuutta; ne olivat hänelle jumalallisia, olivat Jumalan ilmausta. Raamattu oli ainoastaan rikassisältöisin niistä, niinkuin kirkko oli korkein Jumalassa yhtyvien veljien valiojoukko; mutta kumpienkaan näiden erilaatuisten kirjojen tarkoitus ei ollut pakottaa sielua muuttumattoman totuuden kaavoihin. Kristinoppi oli elävä Kristus. Maailman historia oli ainoastaan Jumalan ajatuksen lakkaamatonta kasvamista. Juutalaisen Temppelin sortuminen, pakanallisen maailman luhistuminen raunioiksi, ristiretkien kurja loppu, Bonifacius VIII:n häväistys, Galilei, joka linkosi maapallon huimaaviin avaruuksiin, pikkuruiset aiheuttajat, jotka olivat suuria mahtavammat, kuningaskuntien ja Konkordaattien loppu, — kaikki nämä eksyttivät joksikin aikaa oikealta tolalta ihmishenkiä. Toiset takertuivat epätoivon voimalla sellaiseen, joka oli sortuva; toiset jälleen saivat alleen laudan pätkän ja ajelehtivat aaltojen mukana. Abbé Corneille kysyi ainoastaan: "Missä on ihminen? Mikä seikka innostaa kutakin elämään?" Sillä hän uskoi, että: "Missä elämä on, siellä on Jumalakin." — Ja sen tähden hän myöskin piti Kristuksesta.
Christophesta puolestaan oli ilo kuunnella sitä kaunista musiikkia, mitä suuri uskonnollisuus aina on. Se herätti hänessä eloon menneitä, kaukaisia ja syviä kaikuja. Alinomaisen reaktsioonin tarve, joka voimakkaissa luonteissa on elämänvaiston ehdoton vaatimus, sekä myöskin itsesäilytyksen vaisto, tuo aironvetäisy, joka palauttaa häiriytyvän tasapainon entiselleen ja antaa purrelle uuden sysäyksen suoraan eteenpäin, — kuin myöskin se seikka, että Christophen epäillen asioihin suhtautuvat ajatukset olivat päässeet hänessä jo tarpeeksi valtaan, ynnä hänen kyllästymisensä parisilaiseen sensualismiin, niin, kaikki nämä syyt yhteensä olivat herättäneet Christophen sydämessä kahtena viime vuotena jälleen vähitellen Jumalan eloon. Ei sillä tavoin, että hän olisi häneen uskonut. Hän oli jumalankieltäjä. Mutta hän oli itse täynnä Jumalaa. Abbé Corneille sanoi hänelle hymyillen, että hän kantoi tietämättään Jumalaa, niinkuin se muinainen jättiläinen, joka oli hänen kaimansa.
— Mistä se sitten johtuu, etten häntä näe? kysyi Christophe.
— Siitä, että olette niinkuin lukemattomat muut: näette hänet joka päivä, mutta ette aavista, että se on hän. Jumala ilmaantuu kaikille, erilaisissa muodoissa, — toisille heidän arkisessa elämässään, niinkuin pyhälle Pietarille Galileassa, — toisille (Watelet-ystävällenne), samalla tavalla kuin pyhälle Tuomaalle: näyttäen haavoja ja parannettavia kurjuuksia, — teille korkeassa ihanteessanne: Noli me tangere… Kerran te hänet tunnette.
— Minä en käänny koskaan vanhoihin uskoihin, vastasi Christophe; olen vapaa, ja vapaaksi jään.
— Yhä sitäkin vapaampi olette Jumalan kanssa, vastasi pappi rauhallisesti.
Mutta Christophe ei suostunut siihen, että hänestä väkisin tehtiin kristitty. Hän puolustautui naiivin kiihkoisesti, ikäänkuin se olisi ollut tärkeää, minkälainen etiketti hänen aatteilleen annettiin. Abbé Corneille kuunteli häntä hieman papillisen ja tuskin huomattavan iroonisesti ja ylen lempeästi. Hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton; se johtui hänessä uskon antamasta tottumuksesta. Sen aikaisen kirkon viat olivat karaisseet hänet; vaikka ne tekivätkin hänet ylen alakuloiseksi, ja olivat tuottaneet hänelle vaikeita tunnontuskien aikoja, eivät ne jaksaneet häntä pohjaltaan turmella. Tosin hänestä oli katkeraa, että hänen esimiehensä sortivat häntä, piispat vakoilivat hänen kaikkia yrityksiään, vapaa-ajattelijat nuuskivat hänen ajatuksiaan käyttääkseen niitä väärin, murskatakseen häntä itseään ja hänen uskoaan, jota eivät hänen uskonkuntalaisensa enempää kuin hänen uskonsa vihamiehetkään ymmärtäneet, vaan juonittelivat sitä vastaan. Mahdoton oli taistella: sillä ihmisen täytyy alistua. Mahdotonta oli myöskin tosissaan alistua: sillä hän tiesi, että esivalta oli väärässä. Tuskallista olla puhumatta. Tuskallista puhuakin, kun sanat tulkittiin väärin. Tämän lisäksi muisti hän monia sieluja, joista hän oli vastuunalainen, niitä, jotka odottivat häneltä neuvoa, apua, ja joiden hän näki kärsivän… Abbé Corneille kärsi heidän tähtensä ja kärsi itse, mutta hän alistui. Hän tiesi, miten vähän merkitystä koettelemusten ajoilla on kirkon pitkässä historiassa. — Mutta kun hänen täytyi tällä tavoin sulkeutua itseensä, painautua mykän alistumisensa kuoreen, niin tuli hän vitkalleen vähäveriseksi, araksi, alkoi peljätä puhumista siinä määrin, että pieninkin ihmisten lähestyminen muuttui hänelle yhä vaikeammaksi, ja että hän vajosi ikäänkuin jonkinlaiseen mykkään horrokseen. Hän tunsi vaipuvansa siihen, mutta ei noussut vastaan. Christopheen tutustuminen oli hänelle suuri apu. Tuon naapurin nuorekas into, hänen kunnioittava ja yksinkertainen mielenkiintonsa pappia kohtaan ja hänen joskus kursailemattomat kysymyksensä olivat papille terveydeksi. Christophe pakotti hänet palaamaan elävien ihmisten seuraan.