Koko talon asukkaista oli Christophe päässyt nopeimmin tuttavallisiin väleihin toisen kerroksen pikku perheen kanssa. Monta kertaa oli Christophe kuunnellut ohimennessään pianon ääniä, joka helähteli tuon perheen huoneistosta; m:me Arnaud soitti hyvin pianoa, milloin hän oli yksinään kotona. Sitäpaitsi oli Christophe lähettänyt tuolle herrasväelle pääsylippuja konsertteihinsa. Ja he olivat olleet hänelle ylen kiitollisia. Sen jälkeen kävi Christophe silloin tällöin iltaisin heidän luonaan. Mutta koskaan ei hän sitten saanut kuulla nuoren rouvan soittavan: hän oli niin arka, ettei voinut soittaa kenenkään kuullen; silloinkin, kun hän oli yksinään, käytti hän soittaessaan äänenhimmentäjää, kun nyt tiesi, että häntä voitiin kuunnella portaissa. Sen sijaan soitti Christophe nykyään heille; ja he puhelivat pitkät ajat keskenään musiikista. Tuo pariskunta oli asiasta innostunut ja puhui siitä niin nuorekkaan raikkaasti, että Christophe oli hurmauksissaan. Hän ei ollut uskonut, että ranskalaiset saattoivat siinä määrin rakastaa musiikkia.
— Se luulosi johtuu siitä, sanoi Olivier, ettet ole tähän asti nähnyt meillä vielä muita ihmisiä kuin musiikkimiehiä.
— Tiedän hyvin, vastasi Christophe, että juuri musiikkimiehet rakastavat vähimmän musiikkia; mutta et suinkaan tahtone uskotella minulle, että sinunlaisiasi on Ranskassa suurta laumaa.
— On ainakin muutamia tuhansia.
— Tämä on siis jotain uutta ruttoa, uutta muotia?
— Se ei ole muodin puuska, puuttui nyt puheeseen Arnaud. "Ihminen, joka ei suloista soittimien säveltä tai ihmisäänen viehkeyttä kuunnellessaan nauti eikä tule liikutetuksi, eikä värähdä kiireestä kantaan, ikäänkuin suloisesti hurmautuneena, eikä tunne ikäänkuin pääsevänsä ulos itsestään, osoittaa sillä, että hänellä on vääristynyt, paheellisuuteen kallistuvainen ja turmeltunut sielu, joten häntä täytyy yleensä arvostella niinkuin kohtalon lapsipuolena syntynyttä…"
— Tunnen tuon, virkkoi Christophe, se on ystävääni Shakespearea.
— Ei, vastasi Arnaud leppoisesti, se on erästä jo ennen häntä elänyttä meikäläistä. Se on Ronsardia. Näette siis, että jos Ranskassa on muoti rakastaa musiikkia, ei se ole aivan viimeistä muotia.
Yhtä paljon kuin se ihme, että Ranskassa rakastettiin musiikkia, kummastutti Christophea sekin seikka, että siellä rakastettiin samanlaista musiikkia kuin Saksassa. Parisilaisten taiteilijain ja keikarien piireissä, joihin hän oli ensin tutustunut, oli muka hienoa kohdella saksalaisia mestareita jonkinlaisina arvokkaina vieraina, joita kylläkin sallittiin ihailla, mutta joita pideltiin kuitenkin loitolla: mielellään laskettiin leikkiä jonkun Gluckin raskaasta tyylistä, Wagnerin barbaarisuudesta; ja heidän vastakohtanaan puhuttiin hienostuneesta ranskalaisesta mausta. Ja johtuipa Christophe suorastaan epäilemäänkin, saattoiko yleensä ranskalainen ymmärtää saksalaista musiikkia, niin omituisella tavalla esitettiin saksalaisia säveltäjiä Ranskassa. Aivan äskettäin oli hän tullut nolona ja loukkautuneena katsomasta erästä Gluck-esitystä: parisilaiset neropäät olivat maalailleet tuon hirveän vanhuksen ylen koreaksi; he sievistelivät häntä, pehmentelivät hänen rytmejään, pukivat hänen säveleensä impressionistisilla kaunistuksilla, somilla pikku tanssijattarilla, luonnottomilla ja irstailla… Gluck-parka, mitä ilmeni tulkinnassa hänen kaunopuheisuudestaan, joka purkausi niin välittömästi hänen sydämestään, hänen sielunsa ylevyydestä, moraalisesta puhtaudesta, hänen tuskastaan, joka näkyi aivan paljaana? Saattoiko ranskalainen sellaista tunteakaan? — Nyt huomasi Christophe, että nämä hänen uudet ystävänsä rakastivat todellisesti ja syvästi juuri sitä samaa, mikä on kaikkein välittömintä germaanilaisessa hengessä, vanhoissa saksalaisissa Liedeissä, saksalaisissa klassikoissa. Ja hän kysyi heiltä, eikö ollutkaan totta, että saksalaiset tuntuivat heistä vierailta, ja etteivät ranskalaiset voi rakastaa muuta kuin oman heimonsa taiteilijoita.
— Ei laisinkaan totta! väittivät nuo ystävät. Ainoastaan meidän arvostelijamme suvaitsevat puhua meidän nimessämme niin. Kun he itse hännystelevät aina muotia, niin he luulevat meidänkin sitä matkivan. Mutta me emme välitä enemmän heistä kuin he meistä. Merkillisiä otuksia: tahtovat opettaa meille, mikä on ranskalaista ja mikä ei! Meille, vanhan Ranskan aitoranskalaisille!… Tulevat väittämään, että meidän Ranskaamme on Rameau, — tai Racine, — eivätkä muut, niinkuin me emme tietäisi, — (tuhannet meikäläiset sekä maaseuduilla että Parisissa) — kuinka monta kertaa Beethoven, Mozart ja Gluck ovat tulleet ja istahtaneet kotilietemme ääreen, valvoneet meidän kanssamme rakkaittemme vuoteen vieressä, ottaneet osaa meidän tuskiimme, rohkaisseet meitä epätoivossa, muuttuneet perheemme jäseniksi. Jos tässä uskaltaisi sanoa, mitä ajattelee, niin olisi päinvastoin jokin sellainen ranskalainen taiteilija, jota arvostelijamme ylistelevät pilviin saakka, meille vieras. — Totuus on se, virkkoi Olivier, että joskin taiteessa lienee eroittavia rajoja, niin eivät ne ole niin paljon rotujen kuin kansanluokkien välisiä. En tiedä, onko mitään ranskalaista tai saksalaista taidetta; mutta varmaan on olemassa rikkaiden taide ja sellaisten ihmisten taide, joka eivät ole rikkaita. Gluck on suuri porvari, hän on meidän luokkaamme. Joku ranskalainen taiteilija, eräs, jota en viitsi nimeltä mainita, ei ole sellainen: vaikka hän onkin syntyperältään porvari, niin hän häpeää meitä, kieltää meidät; ja me puolestamme kiellämme hänet.