Sitten asettui Christophe pöytänsä ääreen ja kirjoitti kaiken, mitä hänen päähänsä pälkähti, muistamatta enää, mitä oli puhunut.
Christophen kaikki elämänvoimat olivat siihen aikaan täydellisessä tasapainossa. Hän ei välittänyt aprikoida, miten suuri sen tai sen musikaalisen muodon esteettinen arvo oli, tai haeskellut järkisyitä luodessaan uutta; eikä hänen ollut vaikeaa keksiä musiikilla tulkittavia aiheita. Kaikki kelpasi hänelle. Musiikin virta purkautui vuolaana, Christophen itsensä tietämättä, mitä tunnetta se kulloinkin ilmaisi. Hän oli onnellinen, siinä koko syy, onnellinen voidessaan tulkita sieluaan, onnellinen, kun se oli tulkittu, onnellinen, kun tunsi itsessään kaikkeuden sydämen elävät sykkäykset.
Tämä ilo ja täyteläisyys tarttui myöskin hänen ympäristönsä ihmisiin.
Se talo, jossa hän asui, ja talon suljettu puutarha kävivät hänelle liian ahtaiksi. Hän olisi nyt varmaan tunkeutunut viereiseen luostarinpuistoon, sen satavuotisten puiden siimekseen, joiden alla rauhalliset käytävät kiertelivät, ellei se näköala olisi ollut liian kaunis kauan säilyäkseen. Christophen ikkunaa vastapäätä rakennettiin kuusikerroksista taloa; se esti piankin luostarin puiston näkymästä ja teki sulun hänen ympärillään yhä täydellisemmäksi. Sitäpaitsi sai hän joka päivä, aamusta iltaan, ilon kuunnella vipukiekkojen vinkunaa, kivien raaputusta, lankkujen naulaamista. Hän näki työmiesten joukossa tuon kattaja-ystävänsä, johon hän oli tutustunut äskettäin katolla. He antoivat matkan päästä toisilleen keskinäisen ymmärtämyksen merkkejä. Veipä Christophe kerran hänet, kun tapasi hänet kadulla, erään viinikauppiaan kapakkaan, ja siellä he joivat yhdessä lasin viiniä, Olivierin suureksi kummastukseksi, jopa Olivier siitä hiukan loukkaantuikin. Christophea hauskutti miehen veitikkamainen hassumaisuus ja hänen ainainen hyvä tuulensa. Mutta siitä huolimatta kiroili Christophe häntä, ja koko hänen uutteraa ja tyhmää kolloseuraansa, joka rustasi sulkua hänen asuntonsa eteen ja ryösti häneltä valon ja ilman. Olivier ei valitellut kovinkaan paljoa; hän mukautui helposti tällaiseen supistettuun näköpiiriin: sehän oli kuin Descartesin uuni, josta suljettu ajatus kohosi vapaille taivaille. Mutta Christophe tarvitsi enemmän ilmaa. Ja näin ahtaaseen tilaan saarrettuna hän korvasi vahinkonsa tunkeutumalla ympärillä elävien joukkoon. Hän ikäänkuin joi heidän sielujaan itseensä. Hän muutti ne säveleiksi. Olivier sanoi Christophelle, että Christophe näytti aivan kuin rakastuneelta.
— Jos olisin rakastunut, vastasi Christophe, niin en nyt näkisi mitään, en rakastaisi mitään muuta, mikään muu ei kiinnittäisi mieltäni kuin rakkauteni.
— Mikä sinulla sitten on?
— Minä voin hyvin, minulla on nälkä.
— Onnen poika, sinä Christophe, huokasi Olivier; sinun pitäisi antaa hiukan meillekin ruokahaluasi.
Terveys on tarttuvaa, — niinkuin tautikin. Ensimäisenä sai luonnollisesti Olivier kokea sen hyvän vaikutuksen. Häneltä puuttui varsinkin voimaa. Hän vetäytyi erilleen maailmasta sen tähden, että maailman mataluus inhotti häntä. Vaikka hänellä oli hyvä äly ja poikkeuksellisen suuret taiteelliset lahjat, oli hän liian arkatuntoinen kehittyäkseen suureksi taiteilijaksi. Suuret taiteilijat eivät ole mitään kyllästyneitä olentoja; terveen mielen ensimäinen laki on elää: ja jos ihminen on nero, on se laki sitäkin ankarampi; sillä nero elää kahta kertaa enemmän kuin muut. Olivier karttoi elämää; hänen sielunsa häilyi runollisten haaveiden ilmoissa, haaveiden, joilla ei ollut lihaa, ei verta, ei yhteyttä todellisuuden kanssa. Hän oli tuota kirjallista hienostoa, jonka täytyy kauneutta löytääkseen etsiä sitä vuosisatojen takaa, aikakausista, jotka ovat menneet tai jotka eivät ole koskaan olleetkaan. Niinkuin ei elämän malja olisi yhtä huumaava kuin sekin, ja sen viinisadot nykyaikanakin upeita kuin muinoin! Mutta väsyneitä sieluja loukkaa välitön kosketus elämään; ne eivät jaksa kestää sitä muuten kuin näkemällä sen kangastuksen harson lävitse; menneisyyden etäisyys ja kaiku, joka kajahuttaa kuuluville aikoinaan kylläkin eläneitten ihmisten kuolleet sanat, muuttaen ne toiseen muotoon, ovat sen harson kutoneet. — Ystävyyssuhde Christopheen tempaisi Olivierin vähitellen alas näiltä taiteen pilvenpalteilta. Aurinko pääsi paistamaan niihin hämäriin sokkeloihin, joissa hänen sielunsa lepäsi horroksissa.
Insinööri Elsberger sai niinikään tuntea Christophen optimismin tartuttavan kosketuksen. Se seikka ei ilmennyt kuitenkaan muutoksena hänen tavoissaan: ne olivat jo liian piintyneet; eikä tarvinnut luulla hänen jaksavan koskaan muuttua siinä määrin yritteliääksi, että hän olisi lähtenyt Ranskasta ja etsinyt onneaan muualta maailmasta. Se olisi ollut liika vaatimus. Mutta hän pääsi velttoudestaan; tieteelliset tutkimukset, lukeminen, tieteellinen kirjoittelu alkoivat häntä miellyttää, vaikka hän oli heittänyt kaiken sellaisen sikseen kauan sitten. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi sanottu, että Christophe oli syynä hänen ammattiharrastustensa heräämiseen; ja vielä hämmästyneempi olisi varmaan Christophe itse siitä ollut.