Libera nos, Domine!
Oli tultu jälleen ystäviksi. Tuo vaara, joka ystävyyttä hipaisi ja uhkasi sen tappaa, teki sen ainoastaan entistä kalliimmaksi. Pienet väärinkäsitykset katosivat; keskinäisistä eroavaisuuksistakin tuli uusi viehätys. Christophe tunsi asuvan itsessään sopusointuisena yhtymänä kahden kotimaansa hengen. Hänen sydämensä oli rikas ja uhkui täyteläisyyttä, ja siitä onnea tuottavasta runsaudesta aiheutui, niinkuin ennenkin, että uusien sävelten virta alkoi jälleen pursua hänen sielustaan.
Olivier hämmästyi sen musiikin uutuutta ja voimaa. Hänelle oli ominaista mennä kriitillisyydessään liiallisuuksiin, ja siksi hän oli jo melkein uskonut, että jumalainen musiikki oli maailmassa jo virkkanut viimeisen sanansa. Hänellä oli se sairaaloinen käsitys, että määrättyjen kehitysasteiden jälkeen välttämättä seuraa dekadensi; ja hän pelkäsi ja suri, että se taide, joka teki hänelle elämän rakkaaksi, pysähtyisi yhtäkkiä, kuivuisi kuin puro hiekkaan. Christophe iloitteli näille hänen pelkureille ajatuksilleen. Omassa liioitteluhalussaan hän sanoi, ettei mitään oltu tehtykään ennen häntä, että kaikki oli vielä edessä. Olivier mainitsi hänelle esimerkkinä ranskalaisen musiikin, joka näyttää joutuneen sellaiselle lopullisen täydellisyyden ja hienostumisen asteelle, ettei sen toisella puolella mahtanut enää olla mitään. Christophe kohautti hartioitaan:
— Ranskalainenko musiikki?… Sitä ei ole vielä ollutkaan… Ja kuitenkin teillä olisi niin paljon kaunista tekemistä! Te ette taidakaan olla musiikkimiehiä, koska ette ole sitä huomanneet. Ah, jos minä olisin ranskalainen!…
Ja hän luetteli Olivierille kaiken, mistä ranskalainen voisi sepittää sävellyksiä:
— Te tartutte keinotekoisesti aloihin, jotka eivät ole teille sopivia, ettekä tee mitään siitä, mikä teille sopii. Te olette elegansin, hienoston runouden, kauniiden eleiden, askelten, asentojen, kuosien, pukujen kansaa. Ettekä kirjoita enää baletteja, vaikka te juuri olisitte voineet luoda verrattoman runollisen tanssin taiteen… — Te olette naurun ja huvinäytelmäin kansaa, mutta ette kirjoita enää koomillisia oopperoita, tahi jätätte sen tehtävän alimman luokan säveltäjille, musiikin kamasaksoille. Ah, jos minä olisin ranskalainen, pukisin säveliin Rabelais'n, tekisin koomillisia eepoksia… — Te olette romaanikirjailijain kansaa, ettekä tee sävelromaaneja: (sillä minä en pidä sellaisena vielä Gustave Charpentier'n följetongeja). Te ette käytä hyväksenne kykyänne tehdä psykoloogisia analyysejä, lahjojanne ymmärtää luonteita. Ah, jos minä olisin ranskalainen, tekisin teille muotokuvia musiikilla… (Tahdotko, niin kuvaan sinulle tuon nuoren tytön, joka istuu tuolla alhaalla puutarhassa, syreenien varjossa?) Minä kirjoittaisin teille Stendhalista kappaleen jouhikvartetille… — Te olette Europan suurin kansanvalta, eikä teillä ole kansan teattereita, ei kansan musiikkia. Ah, jos olisin ranskalainen, säveltäisin teidän vallankumouksenne: heinäkuun 14-nnen päivän, elokuun 10-nnen, Valmyn, Federatsioonin, minä säveltäisin kansan! En valheelliseen wagnerilaiseen deklamatsionityyliin. Minä tahdon sinfonioita, kuoroja, tansseja. En sanoja! Olen niihin väsynyt. Miksi musikaalisessa draamassa aina puhutaan! Sanat vaikenemaan! Maalattava levein vedoin, laajoja sinfonioja kuoroineen, valtavia sävelmaisemia, homeerisia ja raamatullisia epopeijoja; tuli, maa, vesi ja säteilevä taivas, kiihko, joka paisuttaa sydämiä, vaistojen hyöky, kansanrodun kohtalot, Rytmin triumfi, tuon maailman valtiaan, joka laskee tuhannet ihmiset ikeensä alle ja syöksee armeijat kuolemaan… Musiikkia kaikkialle, musiikki kaikkeen! Jos te olisitte musikaalisia, olisi teillä eri säveleitä jokaista yleistä juhlaanne varten: virallisia juhlamenojanne, työläisten yhdistyksiä, opiskelevien liittoja, perhekemujanne varten… Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea, jos olisitte musikaalisia, te loisitte aito-musiikkia, musiikkia, joka ei tahdo sanoa mitään, musiikkia, jolla ei ole mitään tarkoitusta, paitsi lämmittää, antaa meidän hengittää, elää. Antakaa aurinkoa! Sat prata… (mitenkä se latinaksi olikaan?)… Teillä on jo satanut liikaa. Minä saan nuhan musiikistanne. Siinä ei näe selvästi eteensä: sytyttäkää lyhtynne… Te valitatte nykyään, että joku italialainen porcheria valtaa näyttämönne, voittaa yleisönne, ajaa teidät ulos omasta ovestanne? Se on teidän vikanne. Yleisö on väsynyt teidän iltahämäräiseen taiteeseenne, harmooniseen neurasteniaanne, kontrapunktiseen saivarteluun. Se menee sinne, missä on elämä, olipa se elämä kuinka alkeellinen tahansa. Miksi te vetäydytte elämästä? Teillä on Debussy: hän on kehno, vaikka olisikin suuri taiteilija, sillä hän on osaltaan syypää teidän torkuntaanne. Teidät pitäisi ravistaa niskasta hereille.
— Strauss, hänkö sitten?
— Ei sen parempi. Hän turmelisi teidät aivan lopullisesti. Tarvitaan minun kansalaisten! vatsaa kestääkseen sellaista kohtuuttomuutta juomisessa. Eivätkä hekään sitä kestä… Straussin Salome!… Mestariteos… En tahtoisi olla sen kirjoittaja… Muistelen, miten kunnioittavasti ja millä hellän rakkauden sävyllä vanha isoisä-vainajani ja enoni Gottfried puhuivat minulle sävelten kauniista taiteesta!… Että ihmisellä on vallassaan sellaiset jumalaiset mahdit, ja että hän käyttää niitä näin!… Murhapolttoja sytyttävä meteoori. Isolde, juutalainen prostitueerattu. Tuskallista ja eläimellistä hekkumoimista. Murhan, raiskauksen, sukurutsan raivoa; kahleista irti lasketut alkeisvaistot kiehuvat Saksan dekadensissa… Ja teidän tahollanne jälleen, ranskalaisessa dekadensissa, korahtelee kuolinkouristuksissaan melankoolinen ja hekkumallinen itsemurha… Toisaalla on peto; ja täällä raadeltu saalis. Missä ihminen?… Teikäläinen Debussy on hyvän maun nero; Strauss huonon maun. Ensinmainittu on äitelä. Mutta toinen on ilkeästi vastenmielinen. Ensimäinen on hopeankiiltävä, mutta liikkumaton, kaislojen kätkemä lammikko, josta henkii kuumeen tuoksu. Toinen jälleen kuohuva ja mutainen virta… Ah, mikä määrä löyhkävää myöhäis-italianismia: suurten mestarien jälkeisaikaa, uus-Meyerbeerismiä, tunteiden siivottomuutta vyöryy tuossa koskessa! Inhoittava mestariteos! Salome, Isolden tytär… Ja minkälaisen Salomen se äiti vuorostaan synnyttää?
— Aivan niin, myönsi Olivier; haluaisinpa elää viidenkymmenen vuoden päästä. Tämän syvyyteen kannustamisen täytyy loppua, tavalla tai toisella: joko ratsu pysähtyy, tai kaatuu maahan. Silloin saamme hengäistä jälleen. Jumalan kiitos: maa kukoistaa ja taivas säteilee, olipa musiikkia tai ei. Mitä me teemme noin epäinhimillisellä taiteella!… Idän ilmat ruskottavat… Pian… Pian… Näen jo toisten valojen punertavan Idän taivaalla.
— Jätä iänikuinen Itäsi! vastasi Christophe. Länsi ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Luuletko, että minä hellitän? Minulla on varaa vielä vuosisadoiksi. Eläköön ilo! Eläköön ilo! Eläköön uljuus, joka syöksee meidät taisteluun kohtaloamme vastaan! Eläköön rakkaus, jota sydämemme paisuu! Eläköön ystävyys, joka uskoamme vahvistaa, — ystävyys, rakkautta suloisempi! Eläköön päivä! Eläköön yö! Kunniaa auringolle! Laus Deo, riemun Jumalalle, haaveen ja työn Jumalalle, sille Jumalalle, joka loi musiikin! Hosianna!…