Levy-Coeurin kaula oli kurottu leveään kaulusliinaan, hän oli pukeutunut niin tavattoman hienosti, että hänen vastustajansa huolimaton ulkoasu pisti oikein silmään. Hänen jälkeensä laskeusivat vaunuista kreivi Bloch, — urheilija, joka oli kuuluisa rakastajattaristaan, vanhoista, arvokkaista öylättilautas-kokoelmistaan ja ultrarojalistisista mielipiteistään, — Leon Mouey, toinen muotimies: eduskuntaan kirjallisuuden harrastajana päässyt ja kirjailijaksi poliittisesta kunnianhimosta ruvennut; nuori ja kaljupäinen; parta huolellisesti pois ajettu; kelmeä ja katkeroitunut naama, pitkä nenä, pyöreät silmät ja linnunkallo; — sekä viimeisenä tohtori Emmanuel, sangen hieno seemiläistyyppi, suopea ja välinpitämätön: lääkäriakademian jäsen, erään hospitaalin johtaja, kuuluisa tieteellisistä teoksistaan ja skeptillisyydestään lääketiedettä kohtaan: se skeptillisyys sai hänet kuuntelemaan potilaittensa valituksia iroonisen säälivästi, koettamattakaan keksiä keinoja heidän parantamisekseen.

Uudet tulijat tervehtivät toisia kohteliaasti, Christophe tuskin vastasi heille, mutta huomasi harmikseen, kuinka kiireesti ja ylenmäärin kohteliaasti hänen sekundanttinsa lähestyivät Levy-Coeurin miehiä. Jullien tunsi Emmanuelin, ja Goujart Moueyn; he menivät mairivasti ja hymyillen toisiaan vastaan. Mouey tervehti heitä kohteliaan kylmästi, ja Emmanuel leikkisästi ja kursailematta. Kreivi Bloch jälleen oli jäänyt seisomaan Levy-Coeurin rinnalle, ja nopealla silmäyksellä hän oli tarkastanut Christophen, kaksintaistelun toisen osakkaan, takin ja hänen paitansa laadun, ja siitä asiasta hän teki päämiehensä kanssa lyhyitä, hupaisia huomautuksia, vaikka he tuskin avasivat keskenään suutaan, — molemmat tyyninä ja täysin arvokkaina.

Lucien Levy-Coeur odotti kaikessa rauhassa taistelusignaalia, jonka antaminen oli jäänyt kreivi Blochin tehtäväksi. Levy-Coeur piti koko juttua pelkkänä muodollisuutena. Hän oli erinomainen ampuja, ja tiesi hyvin, kuinka avuton hänen vastustajansa oli; hän ei suinkaan olisi käyttänyt hyväkseen asemaansa, nimittäin ei olisi ampunut kohti, siinäkään epätodenmukaisessa tapauksessa, että sekundantit olisivat unohtaneet huolehtia, ettei taistelu päässyt vaaralliseksi. Levy-Coeur tiesi näet, miten suuri tyhmyys olisi ollut tehdä vihollisesta, josta pääsee irti ilman meteliäkin, marttyyri. Mutta Christophe puolestaan seisoi ja odotti otsa kumarassa, tuijottaen koko ajan Levy-Coeuriin; hän oli riisunut takkinsa ja vetäissyt paitansa rintamuksen auki ja käärinyt hihansa, niin että hänen leveä kaulansa ja vankat kyynärvartensa näkyivät; hänen koko tarkkaavaisuutensa oli koottu valmiiksi; murhanhalun leima näkyi jyrkkänä jokaisessa hänen kasvojensa piirteessä; ja niinpä kreivi Bloch, joka katseli tarkkaavasti häntä, ajattelikin, että oli hyvä asia, että sivistys oli tehnyt tällaiset taistelut niin lauhkeiksi kuin se yleensä on mahdollista.

Kun yksi laukaus kummaltakin taholta oli ammuttu, ja tietysti tuloksetta, kiiruhtivat sekundantit vastustajia onnittelemaan. Kunnia oli hyvitetty. — Mutta Christophe ei silti ollut hyvitetty. Hän seisoi yhä paikallaan, pistooli kädessä; hän ei jaksanut ymmärtää, että juttu oli jo lopussa. Hän olisi ollut valmis seisomaan ja ammuskelemaan tässä, kuten edellisenä päivänä ampumaradalla, niin kauan kunnes kuula osui paikalleen. Kun hän kuuli Goujartin esittävän, että hänen oli nyt lyötävä kättä vastustajalleen, ja näki Levy-Coeurin marssivan ritarillisesti häntä kohti, alinomainen ja tuttu hymy huulillaan, niin Christophe vimmastui mokomasta ilveilystä. Hän heitti raivoissaan pistoolin maahan, lykkäsi Goujartin syrjään ja hyökkäsi Lucien Levy-Coeurin kimppuun. Suurella vaivalla saatiin hänet estetyksi jatkamasta nyrkeillään kaksintaistelua.

Sekundantit olivat juosseet väliin, ja Levy-Coeur poistui paikalta. Christophe erosi joukosta, ja kuuntelematta toisten naurua ja kiroilulta harppasi pitkin askelin metsää kohti, puhuen itsekseen ääneen ja huitoen vimmoissaan käsiään. Hän ei edes huomannut, että hän oli jättänyt kentälle takkinsa ja hattunsa. Hän painui metsän helmaan. Hän ei kuullut, kuinka hänen sekundanttinsa kutsuivat häntä takaisin ja nauroivat keskenään; sitten he kyllästyivät, eivätkä enää hänestä välittäneet. Loittonevasta vaunujen räminästä tiesi Christophe, että he lähtivät pois. Hän jäi yksin keskelle metsää. Hänen raivonsa oli lauhtunut. Hän heittäytyi maahan, ja oikein piehtaroi ruohikossa.

Vähän aikaa kaksintaistelun jälkeen tuli Mooch ravintolaan. Hän oli tavoitellut koko aamun Christophea. Täällä sanottiin, että tuo hänen tuttavansa oli mennyt metsään. Mooch lähti Christophea etsimään. Hän juoksi kaikki polut, huuteli ja huhuili, ja tuli jo tyhjin toimin takaisin, kun kuuli Christophen laulun metsästä; hän kulki ääntä kohti, ja löysi viimeinkin Christophen pienellä aukeamalla, piehtaroimassa kuin varsa, sääret taivasta kohti. Kun Christophe huomasi hänet, huudahti hän iloissaan, sanoi häntä "siksi vanhaksi Moolokiksi", kertoi hänelle puhkoneensa vihamiehensä kuin seulan läpiä täyteen; pakotti Moochin leikkimään kanssaan pukinhyppyä, jopa hyppäämään ukon hänen ylitseenkin; ja kun Mooch hyppäsi, löi Christophe häntä aika tavalla takapuolille. Moochista, joka hänkin oli suuri, hyvä lapsi, oli tämä leikki melkein yhtä hauskaa kuin Christophesta, vaikka hän olikin jo niini kömpelö liikkeissään. — He tulivat käsikoukussa takaisin ravintolaan ja palasivat sitten suoraan lähimmältä asemalta Parisiin.

Olivier ei tiennyt koko tapahtumasta. Häntä vain kummastutti, miten hellä Christophe oli nyt häntä kohtaan: hän ei ymmärtänyt, mistä tällainen mielenmuutos oli johtunut. Vasta seuraavana päivänä sai hän sanomalehdestä nähdä, että Christophe oli ollut kaksintaistelussa. Hän oli tulla melkein kipeäksi, kun ajatteli, missä vaarassa Christophe oli ollut. Hän kysyi kaksintaistelun syytä. Christophe ei tahtonut sanoa mitään. Viimein vastasi hän nauraen, kun toinen oikein kiusasi:

— Sinun puolestasi.

Eikä Olivier saanut hänen suustaan lähtemään sen enempää. Mooch kertoi hänelle koko jupakan. Olivier kauhistui, lopetti välinsä Coletten kanssa, ja rukoili Christophelta anteeksi, että hän oli ollut niin varomaton. Mutta tuo mahdoton Christophe vastasi silloin hänelle erään vanhan ranskalaisen runon säkeillä, muokaten niitä omaan tarkoitukseensa sopivammiksi, sillä hän tahtoi kiusata hiukan Moochia, joka sattui olemaan läsnä ja ystävysten palautuneen onnen ylen onnellisena näkijänä: — Veli parka, opikin nyt epäilemään…

Tytöistä laiskoista, liukaskielistä,
Juutalaisista maireamielistä,
Ystävästä, jos haastaa hän liehien,
Tuttavuudesta myös vihamiehien
Kuin viinistä väljähtyneestä