Kun vaunut vierivät metsän halki maantietä pitkin, heräsi Christophe mietteistään yhtäkkiä johonkin, mitä eräs sekundanteista sanoi. Christophe koetti seurata heidän ajatustensa kulkua ja nähdä heidän mielialaansa, ja huomasi, että he olivat hänen kohtalostaan aivan välinpitämättömiä. Professori Barth arvioi, mihin aikaan tämä juttu olisi suoritettu, ja ehtisikö hän ajoissa täältä pois, lopettaakseen vielä samana päivänä erään työn, johon hän oli ryhtynyt Kansalliskirjaston arkistossa. Hänen mieltään kiinnitti tämä kaksintaistelu ja sen ratkaisu enemmän kuin muita Christophen kahta matkatoveria, sillä se koski hänen saksalaiseen itserakkauteensa. Goujart ei välittänyt ei Christophesta eikä tuosta toisestakaan saksalaisesta; hän puheli tohtori Jullienin kanssa rivohkoista fysioloogisista asioista, virnistelevään ja ilvehtivään sävyyn. Jullien oli nuori medisiinari, kotoisin Toulousesta; joku aika sitten oli hän asunut Christophen porrastoverina, ja oli joskus tullut lainaamaan hänen spriilamppuaan, sateenvarjoaan tai kahvikuppejaan, tuoden ne säännöllisesti rikottuina takaisin. Vastineeksi antoi hän Christophelle ilmaiseksi lääkärinneuvoja, kokeili häneen uusilla lääkkeillä, ja huvittelihe hänen naiivisuutensa kustannuksella. Hänen kastilialaista hidalgoa muistuttavan kylmyytensä alla piili ainainen vekkulimaisuus. Häntä oli tämä kaksintaistelujuttu tavattomasti hauskuttanut, sillä se oli hänestä kovin hullunkurinen; ja hän nautti jo etukäteen Christophen kömpelyydestä. Hänestä oli mukavaa päästä tällaiselle ajeluretkelle, läpi metsien, tuon mainion Krafftin kustannuksella. — Kaikkien noiden kolmen herran huomattavin ajatus oli, että he pitivät tätä tapausta etupäässä huvimatkana, josta heidän ei tarvinnut maksaa mitään. Itse kaksintaistelu ei heistä ollut laisinkaan tärkeä. Kuitenkin olivat he kaikki tyynesti valmistautuneet ottamaan vastaan minkälaisen käänteen hyvänsä.
He joutuivat kohtauspaikalle ennenkuin toiset. Se oli pieni ulkoravintola metsän keskellä. Jonkinlainen sievoisesti epäsiisti huvipaikka, johon parisilaiset tulivat peseskelemään kunniaansa, silloin nimittäin, kun siihen oli räiskynyt liian huomattavasti likaa. Pensasaidoissa kukkivat metsäruusut. Tammien siimeksessä, joiden lehdet kuulsivat pronssina, oli pikku pöytiä. Erään pöydän ääressä istui kolme polkupyöräilijää: nainen, jonka kasvot olivat ihomaalilla väritetyt ja jolla oli housut ja mustat sukat; sekä kaksi miestä, helteessä kostuneissa ja rutistuneissa flanellipuvuissa: he murahtelivat silloin tällöin epäselvästi, kuten olisivat unohtaneet puhelahjansa.
Vaunujen tulo sai ravintolassa ensin aikaan pienen häärinän. Goujart, joka tunsi talon ja sen väen jo ennestään, sanoi pitävänsä kaikesta huolen. Barth veti Christophen mukanaan lehtimajaan ja tilasi olutta. Ilma oli raukaisevan lämmin, ja mehiläiset hyrisivät. Christophe unohti aivan, mitä varten hän oli sinne tullut. Barth tyhjenteli pulloa ja sanoi hetken päästä:
— Nyt tiedänkin, mitä teen.
Hän kulautti ja jatkoi:
— Minulle jää vielä aikaa: menen sitten Versaillesiin.
Kuului, kuinka Goujart tinki emännältä kaksintaistelupaikan hintaa. Jullien ei ollut menettänyt hetkiään hukkaan: kulkiessaan polkupyöräilijän sivuitse oli hän ihastunut tuon naisen paljaisiin pohkeisiin ja ilmaissut sangen äänekkäällä tavalla ihastuksensa; ja siitä hän sai palkakseen aika tuiskun ruokottomia huudahduksia, joihin Jullien puolestaan kyllä osasi antaa vastauksensa. Barth sanoi puoli-ääneen:
— Ranskalaiset ovat sikamaisia. Juon sinulle voitonmaljan, veli.
Hän kilautti lasiaan Christophen lasiin. Christophe haaveili; sävelkatkelmia leijui hänen aivoissaan, huristen sopusointuisesti kuin hyönteisten äänet. Hänen teki mielensä heittäytyä nukkumaan.
Hiekkakäytävä narisi, ja toiset vaunut tulivat. Christophe huomasi
Lucien Levy-Coeurin kalpeat kasvot; ne olivat hymyilevät niinkuin aina.
Christophen kiukku heräsi. Hän nousi, ja Barth seurasi häntä.