Christophe tuli Lucien Levy-Coeur'ia kohti. Naiset väistyivät kirkaisten syrjään. Syntyi yleinen sekaannus. Christophea tultiin hillitsemään. Lucien Levy-Coeur oli noussut puolittain paikaltaan, sitten hän heittäysi jälleen nojatuoliinsa, teeskentelevän rauhalliseen asentoon. Hän kutsui hiljaisella äänellä luokseen palvelijaa, joka meni ohitse, ja antoi hänelle käyntikorttinsa; ja jatkoi sen jälkeen pakinaansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; mutta hänen silmäluomensa räpsyttivät hermostuneesti; ja hän vilkuili koko ajan syrjään, ihmisiin katsellen. Roussin oli työntäytynyt Christophen eteen, piti häntä rintapielistä, ja sysäsi häntä ovelle. Siinä raivoissaan ja häpeissään, pää painuksissa peräytyessään näki Christophe silmiensä edessä Roussinin valkean ja leveän paidanrintamuksen ja luki sen briljanttinappeja, ja hän tunsi kasvoillaan tuon paksun miehen puuskutuksen.
— No, no, hyvä ihminen, mikä teille tuli, sanoi Roussin. Mitä tämä nyt on? Ajatelkaa, mitä teette, hitto vie! Tiedättekö, millainen olette? Oletteko te ihan hullu?
— Minä en, perhana, astu enää jalkaani teille! vastasi Christophe tempautuen hänen käsistään; ja sitten hän meni ovelle.
Viisaasti kyllä annettiin hänen mennä rauhassa. Mutta eteisessä toi muuan palvelija hänen eteensä tarjottimen. Tarjottimella oli Lucien Levy-Coeurin käyntikortti. Christophe otti sen, ymmärtämättä mitään, luki sen ääneen; sitten hän alkoi yhtäkkiä vimmoissaan ja puhisten kaivella taskujaan; hän veti esiin puolenkymmenen muun kapineen mukana kolme, neljä rutistunutta ja likaista nimikorttia:
— Siinä on! Siinä on! — huudahti hän, ja paiskasi ne tarjottimelle niin että yksi niistä lensi permannolle.
Ja hän meni ulos.
Olivier ei tiennyt koko asiasta mitään. Christophe oli pyytänyt sekundanteiksi ensimäiset henkilöt, mitä vastaan sattui, kunhan eivät olleet hänelle aivan tuntemattomia: ne olivat musiikkikriitikko Théophile Goujart, ja muuan saksalainen tohtori Barth, erään sveitsiläisen yliopiston yksityisdosentti, jonka hän oli kohdannut kerran illalla jossakin ravintolassa. Hän oli ruvennut dosentin tuttavaksi, vaikkei mies häntä miellyttänytkään, sillä hänen kanssaan hän sai tilaisuuden puhella isänmaastaan. Lucien Levy-Coeurin sekundanttien kanssa sovittiin, että kaksintaistelu tapahtuisi pistooleilla. Christophe ei osannut käyttää mitään aseita, ja sen vuoksi esitti Goujart hänelle, ettei olisi pahaksi, jos hän tulisi hänen kanssaan jollekin ampumaradalle hiukan harjoittelemaan; mutta Christophe ei suostunut lähtemään; ja odottaessaan seuraavaa päivää hän ryhtyi työhönsä.
Ajatukset eivät oikein kulkeneet. Hän tunsi, että jokin sama ajatus, josta hän ei ollut oikein selvillä, häiritsi alinomaa häntä, ikäänkuin hän olisi ollut unessa ja nähnyt pahaa unta… "Se oli ilkeää, niin, ilkeää… Mikä sitten? — Ah, tuo kaksintaistelu huomenna… Joutavia! Eihän niissä koskaan osuta toiseen… Mutta se saattaisi nyt tapahtua… Ja sitten?… Sitten, niin juuri, sitten… Kun tuo elukka, joka vihaa minua, painaltaa vain sormellaan, niin voi hän riistää henkeni… No olkoon. — Niin, huomenna, ehkä parin päivän päästä makaan mullassa, täällä inhoittavassa Parisissa… Pyh, täällä tai muualla, yhdentekevää!… Ahaa, taidanpa peljätä? — En, mutta olisi hävytöntä hukata tällaisen typeryyden tähden koko se aatteiden paljous, jonka tunnen itsessäni versoavan… Hiisi vieköön nämä nykyajan taistelut, joissa muka tehdään molempien vastustajain voitto yhtä mahdolliseksi! Onpa sekin yhdenvertaisuutta: annetaan lurjuksen hengelle sama arvo kuin minunkin! Miksi meitä ei panna ottelemaan nyrkeillä ja patukoilla! Se olisi toista, se. Mutta tällainen raaka murhaaminen, ampumalla!… Ja tietysti hän osaa ampua, mutta minä en ole koskaan pitänyt pistoolia kädessäni… He ovat oikeassa; minun täytyy opetella… Hän tahtoo tappaa minut? Hyvä, minä tapan hänet."
Christophe meni ulos. Melkoisen lähellä taloa oli eräs ampumarata. Christophe pyysi itselleen pyssyä, ja neuvotti itselleen, kuinka sitä oli käsiteltävä. Ensimäisellä laukauksella oli hän tappaa ampumaradan-pitäjän; hän yritti uudestaan, kaksi, kolme kertaa, eikä saanut sattumaan; hän tulistui: ja ampui vielä huonommin. Ympärillä seisoi eräitä nuoria miehiä, he katselivat häntä ja nauroivat. Christophe ei heitä huomannut. Hän oli niin lujasti päättänyt oppia, että hän oli aivan välinpitämätön ihmisten sutkauksille; ja itsepintaisena kuin saksalainen ainakin hän harjoitteli niin hartaasti, että hänen kömpelö hommansa alkoi piankin, niinkuin ainakin käy, kiinnittää katsojain mieltä; ja eräs heistä ryhtyi nyt häntä neuvomaan. Christophe, joka oli tavallisesti kovin tuittupäinen, kuunteli nyt opetusta lauhkeana kuin lammas; hän ponnisti tahtoaan saadakseen tottelemaan hermonsa, jotka panivat hänen kätensä vapisemaan; hän suoristihe ja rypisti kulmakarvansa yhteen; hiki valui virtana pitkin hänen poskiaan; hän ei virkkanut sanaakaan; mutta silloin tällöin hän ponnahti vimmasta; ja alkoi taas paukuttaa. Sillä tavalla harjoitteli hän kaksi tuntia. Kahden tunnin päästä ampui hän suoraan maaliin. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin tuollainen kömpelöä ja niskuroivaa ruumista hallitseva tahdonvoima. Se herätti kunnioitusta. Osa niistä, jotka ensin olivat nauraneet, oli jo mennyt pois, toiset olivat tulleet vähitellen hiljaisiksi eivätkä malttaneet lähteä näkemästä tätä näytelmää. He tervehtivät ystävällisesti Christophea, kun hän viimein poistui ampumaradalta.
Kun Christophe tuli kotiin, tapasi hän siellä kunnon Moochin, joka odotteli häntä levottomana. Mooch oli jo kuullut kiistasta, ja oli juossut hätään; nyt pyysi hän saada tietää, mistä se oli syntynyt. Vaikka Christophe olikin kovin salaperäinen, sillä hän ei tahtonut syyttää ystäväänsä mistään, huomasi Mooch lopulta kuitenkin, miten asia oli. Koska hän oli sangen tyyni mies, ja tunsi hyvin ystävykset, niin oli hän varma, ettei Olivier ollut syypää siihen pikku petokseen, josta häntä epäiltiin. Hän lähti kaupungille tutkimaan asiaa, ja hänelle selvisi piankin, että koko ilkeä juttu johtui Coletten ja Levy-Coeurin juoruista. Hän tuli nopeasti takaisin ja todisti Christophelle, että asia oli näin; hän luuli sillä tavoin saavansa kaksintaistelun estetyksi. Mutta aivan päinvastoin kävikin. Kun Christophe kuuli että hän oli Levy-Coeurin tähden joutunut epäilemään kunnon ystäväänsä, vimmastui hän tuolle herralle yhä enemmän. Päästäkseen Moochista, joka vannotteli häntä, ettei hän saisi autautua kaksintaisteluun, Christophe lupasi kaiken, mitä Mooch halusi. Mutta päätöksensä oli hän jo tehnyt. Nyt hän oli oikein iloissaan: hän taistelisikin ystävänsä tähden. Ei oman itsensä puolesta!